Vain elämää

Kaupalliselta kanavalta tulee ohjelma: Vain elämää. No, miksi minä, pappi, siitä kirjoitan?

Minusta on upeaa, kun ihmiset kertovat tunteistaan. Minusta on upeaa katsella, kun toisilleen aikaisemmin tuntemattomat ihmiset alkavat tutustua, kertovat toisilleen elämästään ja sitten löytävät yllättäviä yhtymäkohtia ja samaistumisen kohteita. Kertovat siitä, kuinka heitä jännittää olla näin intiimisti toisen lähellä, laulaa toisen lyriikoita ja tulkita ne omalla tavallaan. Tällainen luo uskoa ihmisiin.

Ymmärrän sen jännityksen. Kastoin siskontyttöni ympärilläni läheiset ihmiset. Sanoitin lähellä olevien tunteita. Silloin on oltava täysin avoin, kaikki muu näkyy heti läpi. Tampereen tuomiokirkossa istui myös ihmisiä takapenkissä. Viimeisenä lauloimme virren. Takapenkistä kaikui vieno laulu. Tuntemattomat tulivat mukaan Jumalan kämmenelle, tulkitsivat hetkeä omalla tavallaan. Se oli upeaa.

Tällä viikolla ohjelmassa kuullaan Neumannin biisejä. Muistan kuusivuotiaana, kun serkkuni kasteessa kolmevuotias isoveli ehdotti papin kysymykseen, mitä laulettaisiin, Nahkatakkista tyttöä. Virsihän me sitten laulettiin, mutta Neumannin sanoja olen kuunnellut siitä lähtien aina tarkkaan. Luulen, että tulen itkemään katsoessani, kun Erin laulaa:

”Hän on nahkatakkinen tyttö
Se sama tyttö on nähnyt helvetin

Nahkatakkinen tyttö
Se sama tyttö on uskonut ihmisiin”