Kuoleman suru ja riemu, nauru ja hiljaisuus

Lueskelin Minna J:n blogin keskustelua, jossa pyhäinpäivä ja halloween asettuivat vastakkain, joten päätinpä minäkin kirjoittaa näistä kuolemapäivistä omasta näkökulmastani.

Olin pyhäinpäivänä siskoni 3,5-vuotiaan lapsen kanssa maalla. Siinä hänen leikkimökissä touhutessaan hoksasin, että nythän on pyhäinpäivä, minä kristitty kummi ja tuossa leikkimöksän nurkalla edesmenneen koiramme hauta, koko pihamaalla laskujeni mukaan kymmenisen sukumme koiraa haudattuna. Haa, tilaisuus käsitellä kuolemaa ja hapattaa lapsi kristillisellä kulttuurilla!

– Tiedätkös, tänään on pyhäinpäivä. Silloin muistellaan kaikkia kuolleita ystäviä.

– Alvaa mitä täti, mun äitin pappa on kuollu.

– Niin on, se on munkin pappa, sun äiti on mun sisko, meillä on sama pappa.

– Mamma keltoi, että se pappa on kilkon pihalla.

– Joo, ihmiset haudataan usein kirkon pihaan tai muulle hautausmaalle. Mutta koiria on haudattu tänne meijän pihaankin. Mulla ja sun äitillä oli, kun me oltiin pieniä, sellaset koirat ku Rudolf ja Gilbert, se Gilbert on haudattu tohon.

– Missä se siellä on?

– Se on tuolla maan alla. Sun iskä kaivoi siihen kuopan, ja sitten sen koiran ruumis laitettiin sinne.

– Onko se nyt siellä?

– On, mutta sillä ei ole siellä mitään hätää. Sen luuranko on siellä. Kuoleman jälkeen ei enää tunne mitään, on vaan hyvä ja rauhallista olla.

Lapsi mietiskeli hetken ja sanoi palaavansa rakentamaan leikkimökkiin yläkertaa.

– Mennäänkö vielä kattomaan niitä luita?, hän kysyi kotvasen kuluttua.

– Mennään vaan. Voidaan myös kaivaa hauta hiekkalaatikkoon ja haudata sinne leikisti joku sun ukkeli.

Näin tällä kertaa käsittelimme kuolemaa, leikin ohessa. Edellisellä kerralla kuolema tuli puheeksi, kun luettiin pyramideista. Iloisesti siinä keskustelussa yhdistyivät muinaisten egyptiläisten uskomukset, kristittyjen taivas, museoissa olevat kuolleiden ihmisten tavarat ja jollain kolmevuotiaan logiikalla myös Angry Birds, Postimies Pate ja Late-lammas.

Siskoni lapselle kuolema tuntuu tuossa iässä olevan yhtäaikaa jännittävä mutta myös melko helposti lähestyttävä aihe. Siihen ei vielä liity torjuntaa, useille aikuisille on vaikea puhua kuolemasta, koska ajatus menettämäisestä alkaa kuristaa kurkkua. Loppujen lopuksi me kaikki  kuolemme, joten miksei käsitellä väistämätöntä silloin, kun siihen ei vielä pienellä ihmisellä liity kipeitä muistoja.

Minusta kaikenlaisten kulttuurien kuoleman käsittelyn perinteet ovat tervetulleita lapsen elämään, karnevalistiset meksikolainen kuolleiden päivä ja amerikkalainen halloween, suomalaiskristillinen vakavahenkisempi pyhäinpäivä ja muinaissuomalainen kekri. Kaikissa niissä on ulottovuus kuolemaan. Kuolema ei ole vain vakavaa ja surullista, se on myös iloisia muistoja, se, jos jokin kiinnittää elämään. Kuolema on syy elää nyt, hassutella, syödä herkkuja, muistella, surra – ihan kaikkea.

Ensi vuonna voisin pyhäinpäivän tienoilla sytytellä siskonlapseni kanssa kynttilöitä kuolleiden läheisten muistoksi ja leipoa meksikolaisen kuolleiden päivän tyyliin koristeltuja pääkallopipareita. En ole lainkaan huolissani siitä, että hän tutustuu ja yhdistelee erilaisia kulttuurillisia perinteitä. Päinvastoin olen iloinen, jos hän saa kuolemaan vähän muunkinlaista kuin haudanvakavaa perspektiiviä.

                                    Tai miten olisi ruumisarkkukakkuset?

Mari Inka kirjoitti eilen myös pyhäinpäivästä.
Minna J. inspirotui kuolemasta sisustuksessa.