Uskoton omalletunnolle

Tunnen lievää noloutta tästä tekstistä. Yritin olla kepeä, kirjoittaa pedikyyristä (jonka todella tein tänään) ja vuohenjuustopiiraasta (joka oli oikeastikin mainitsemisen arvoisen hyvää). Lopulta luovutin, nostin kädet näppäimistöltä, tuijotin ulkona olevaa hämärää ja sisällä olevaa hämärää. On marraskuu, minä mietin kuolemaa ja elämän mielettömyyttä. Vaikka niitä miettiessä voi tehdä pedikyyrin ja piirakan, niin puhuminen jaloista ja juustoista tuntuu mahdottomalta.

Puhun siis elämästä ja sen elämisestä uskollisena itselleen. Emme kai me muutakaan voi.

Jeannie Dobney, entinen Mariasisar Parma, puhuu omastatunnosta, kuuliaisuudesta sille ja toisaalta kuuliaisuudesta yhteisölle Marianne Janssonin ja Riitta Lemmetyisen kirjassa Kun luostarin muurit murtuvat…

(…) Epäilemättä kuuliaisuudella on tärkeä rooli minkä tahansa ryhmän ja erityisesti kristillisen ryhmän elämässä. Sen jälkeen kun erosin Mariasisarkunnasta, olen kuitenkin tunnistanut äiti Basilean omaksumassa kuuliaisuuskäsityksessä joitakin näkökohtia, jotka ovat jyrkästi vastakkaisia kristittyjen enemmistön näkemykselle kuuliaisuudesta.

Nyt kutsuisin sitä kuuliaisuuden muotoa, johon sisaret kasvatetaan, tahdottomaksi ja lapselliseksi. (…) Ongelmana tässä on, että kuuliaisuus on raamatullinen periaate ja siltä osin sisarkunnan opetus on lähellä totuutta – ja kuitenkaan se ei vastaa evankeliumin olennaista totuutta.

(…) Sisarille sanotaan aina, ettei heidän kuuliaisuutensa tarvitse olla ”ehdotonta”, vain ainoastaan ”ehdollista”, eikä kenenkään tule toimia ”vastoin omaatuntoaan”. Ongelmana on kuitenkin se, mitä omallatunnolla ymmärretään.

Muistan ottaneeni tämän ongelman esille sielunhoidossa. Minulle vakuutettiin, ettei epäilyni itse asiassa ollut omantuntoni ääni, vaan langenneen järkeni kiusaus. Kun luottaa sielunhoitajaansa ja haluaa olla Jumalalle kaikessa kuuliainen, on hyvin vaikea väittää mitään tällaista perustelutapaa vastaan.

(…) Ihmisen normaaliin kehitykseen kuuluu, että lapsi aikanaan ”kasvaa ulos” siitä yksinkertaisesta uskosta, että jokin asia on väärin, koska vanhemmat ovat niin sanoneet, ymmärtämään mikä on oikein ja mikä väärin. Kristittyinä arvostamme luonnollisesti sitä, mitä seurakunnan johtajat sanovat, mutta viime kädessä seisomme yksin Jumalan edessä, muuten emme ole ”kypsiä” – aivan niin kuin aikuista, joka yhä käyttäytyy lapsen tavoin, kutsutaan epäkypsäksi. Se mikä on lapselle oikein, ei ole oikein enää aikuiselle. Koko kirkko väitti Lutherin olevan väärässä, mutta siitä huolimatta hän uskoi, että Jumala puhui hänelle omassatunnossa Sanansa kautta.

(…) Olin sallinut toisten sanoa itselleni, mikä oli oikein ja mikä väärin, ja tukahduttanut oman kykyni kuulla Jumalan äänen omassatunnossani.
(…) Jeesus varoittaakin meitä, ettei meidän ja Jumalan välissä saa olla ketään sanomassa meille mikä on Jumalan tahto.

(…) Aivan samoin kuin me odotamme lapsiltamme, että he kasvavat tunnetasolla irti riippuvuudesta vanhemmistaan, uskon Jumalankin odottavan meiltä, että kasvamme kypsyyteen Kristuksessa. Yhtenä osana siihen kuuluu, että tunnistamme itse, mikä on hänen tahtonsa elämässämme.

(…)Oman tieni löytäminen siitä tilanteesta, jossa olin erotessani sisarkunnasta, nykyiseen tilanteeseen ei toden totta ollut helppoa. Minun oli jopa erittäin vaikeaa erottaa jälleen omantunnon pientä, hiljaista ääntä sisimmässäni. Kesti ainakin kaksi vuotta, ennen kuin uskalsin ajatella, että olin alkanut itse tunnistaa Jumalan tahdon elämässäni.

Toivon, että tämä kirjoitukseni voisi auttaa toisia joko välttämään niitä virheitä joita minä tein tai ainakin muuttamaan elämänsä suuntaa.

Katkelma on minulle tärkeä. ”Olin alkanut itse tunnistaa Jumalan tahdon elämässäni” -lause toistaa ajatuksiani aivan erityisesti. Ihmeellisintä kaikessa on se, että Jumalan tahdon kuuleminen on samalla oman tahdon kuuntelemista, oman erityisen minuuden kunnioittamista, lahjojen, voisi melkein sanoa kutsumuksen, ymmärtämistä. Tuntuu rauhoittavalta, että järki, omatunto ja tahto ohjaavat samaan suuntaan.

Nyt joku totinen tosiuskova tulee ja huutaa minulle: SINÄ OLET SYNTINEN. ET OSAA VALITA OIKEIN. ÄLÄ LUULEKAAN, ETTÄ SINUN SISÄLLÄSI PUHUISI JUMALA.

On totta, olen syntinen. On totta, saatan valita väärin. Mutta vielä todennäköisemmin valitsen väärin, jos valintaani ei ohjaa omatuntoni ja oma tahtoni vaan esimerkiksi huutavan tosiuskovan tahto. On vaarallista, jos ihminen antaa ohjausvallan omasta elämästään jollekin toiselle ihmiselle. Erityisen vaarallista on, jos se toinen ihminen väittää omistavansa Jumalan totuuden ja tahdon ja oikean raamatuntulkinnan. Vain hän, vain he, ei kukaan muu.

Mutta tiedättekö – minä tiedän – se ei ole totta. Suljen korvani huudolta, kuuntelen itseäni ja kuuntelen tätä:

http://www.youtube.com/watch?v=4ZjzcHY9j8k

– Mirka Maaria