Luukku 1: Unelmien seurakunta?
Rakkaat kyselijät ja muut lukijat, on joulukalenterin eli vastausten aika! Kiitos monista, monista hienoista kysymyksistä. Me tarjoamme vastaukseksi aina yhden monista, monista mahdollisista vastauksista. Sinä voit jakaa omat ajatuksesi blogien kommenteissa. Nyt minulla on kunnia avata ensimmäinen luukku. Luukussa kysytään: Millainen on unelmiesi seurakunta?
On totisesti helpompi sanoa, mitä unelmieni seurakunta ei ole. Se ei ole sitä, minkä olen tähän elämäni päivään mennessä kokenut ahdistavana. Se ei ole itseriittoisia seurakunnan vanhimpia, tiukkasuisia mummoja, pelottavan palavakatseisia nuorukaisia, kaikkia niitä, jotka kertovat minulle, miten minun tulisi ajatella. Seurakuntani ei lopeta rakastamasta ihmistä, joka astuu rajan yli. Seurakunnassani ei edes ole rajoja, joiden yli astua. Se ei synny sulkemalla muita ulos, nimeämällä heitä toisiksi ja vieraiksi.
Minun unelmieni seurakunnassa jaetaan vapaata rakkautta. Siellä ei ole oppia, ei ainutta oikeaa tapaa harjoittaa hengellisyyttä, ei luuloa tietynlaisesta Jumalasta. Minun unelmieni seurakunta on armoa, laupeutta ja rauhaa kaikkien ihmisten kesken. Siellä keskitytään tutkimaan muiden sijaan itseä. Siellä ei ole johtajaa, ei pappia. Jokainen on yhtä kelvollinen lukemaan kirjoituksia, aloittamaan laulun, soiton, rukouksen tai tanssin. Kukaan ei usko kenenkään kertovan totuutta, mutta jokainen voi luottaa toisen puhuvan totta. Seurakuntani voi tiivistää yhteen sanaan: kunnioitus. Seurakuntani on utopioiden maasta, se taitaa olla taivaassa.
Jeesus ei mainitse seurakuntaa sanallakaan. Paavali sen sijaan puhuu seurakunnasta paljon. Jotkin hänen kuvauksistaan ovat käsittämättömiä, toiset taas kauniita. Yksi kauneimmista on Kolossalaiskirjeessä:
Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. (Kol. 3: 11-14)
Unelmoin seurakunnasta, jossa uskonnolla ei ole väliä, jossa me kaikki olemme sisaruksia. Siitä seurakunnasta laulaa John Lennon:
http://www.youtube.com/watch?v=yRhq-yO1KN8
Lähimmäs unelmieni seurakuntaa olen päässyt Taizé-yhteisössä. Sen tavassa tuoda ihmisiä yhteen on jotain suurenmoista. Sitä samaa olen kokenut myös suviseurojen yhteislaulussa, lapsuuteni ompeluseuroissa ja nykyisen paikkakuntani pyhäkouluissa, jotka alkavat jonkun kodissa puoliltapäivin ja jatkuvat yhdessäololla iltaan saakka. Missään näissä tai missään muuallakaan täydellisyys ei kuitenkaan ole pysyvää. Vain hetkittäin täydellinen seurakunta voi häivähtää näkyvissä, olla tietyssä ajassa ja paikassa. Silloin tuntee olevansa rakastavassa yhteydessä toisiin. Ajoittain taivas koskettaa maata.
(Lukuohje: Tämä on utopiani. Ymmärrän, että todellisuudessa me tarvitsemme rakenteita, kirkkoa ja pappeja. Arvostan kirkkoa ja pappeja. Itse en ole pappi. Tämän loppulauselman tarkoitus on sanoa: älä vedä hernettä nenään. Ymmärrä tämä unelmanani ja jaa oma unelmasi. Sinun unelmissasi voi olla seurakunnan rakenneuudistuksia, häitä ja hautajaisia. Jostain syystä minun unelmieni maassa niitä ei ole.)
– Mirka Maaria