Pelkoa ei rakkaudessa ole
Kerran ollessani kymmenen ja tullessani koulusta isot pojat sulkivat tien eivätkä päästäneet minua kotiin. Sydän kurkussa takoen lähdin menemään kiertotietä pitkin, mutta pelko ja pitkä matka olivat liikaa ja pissasin housuihini. Itkeä humpsutin puolijuoksua mummulaan, joka oli matkan varrella. Mummu otti lämpimään syleilyyn, tuoksui käsirasvalta niin kuin aina ja vei suihkuun. Hän etsi kaapista omat housunsa. Jatkoin matkaa kotiin, pyöreän mummuni valtavat alushousut laihoissa kintuissani lepattaen, märät vaatteet muovipussissa viemisinä, lohdutettuna ja vahvistettuna.
Miksikö kerron teille tämän? Koska tässä kokemuksessa minulle hahmottuu, mitä on Jumala. Jumala on se lohdutus, joka häätää pelon. Jumalan vastakohta on pelko. Se on tila, jossa juoksee ja itkee housut pissasta märkänä, olan yli lähestyvää kiusaajaa kurkkien. Se on tila, missä on niin syvällä häpeässä ja pelossa, että lohdutuksen olemassaoloa ei muista. Ja sitten kun muistaa mummulan, Jumalan, niin mikä lämpö leviääkään ja mikä voima tuleekaan. Yhtäkkiä tietää, että kyllä minä tästä selviän, sillä on olemassa apu. Minun ei tarvitse selvitä yksin.
Jesuiittapappi Anthony de Mello sanoo, että maailmassa on vain yksi paha – pelko – ja yksi hyvä – rakkaus. Rakkautta voi nimittää myös onneksi, vapaudeksi, Jumalaksi tai joksikin muuksi. Nimellä ei ole oikeastaan väliä. Se millä on väliä, on ajatus, että kaiken pahan voi jälijittää pelkoon ja kaiken hyvän rakkauuteen. Tämä ajatus yhdessä Johanneksen kirjeen kohdan kanssa auttaa minua ymmärtämään itseäni ja muita ja Jumalaa ja maailmaa ja elämää. Johanneksen kirjeessä sanotaan: Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Siinä on minun jumalakuvani ja teologiani ydin.
Aina kun en tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on Jumalan tahdon mukaista ja mikä ei, pysähdyn miettimään pelkoa ja rakkautta. Kumman valinnan takana on pelko, mikä häivyttää pelkoa, mikä luo pelon ilmapiiriä ja mikä on rakkauden teko? Tällä perusteella olen valinnut oman suhtautumiseni homoliittoihin, oikeuteen kuluttaa määrättömästi, toisella tavalla uskoviin, asioihin, joihin tuntuu olevan monta oikeaa vastausta.
Jäin vielä miettimään, mitä pelon takana on. Miksi ihminen pelkää? Mitä hän pelkää? Mitä pelkää mustaan pilottitakkiin pukeutunut murrosikäinen, joka sulkee pikkutytöltä koulutien? Hyljeksintää kaverien taholta, pilkallista naurua ja ryhmästä ulos sulkemista, jos ei toimi kuin kovis? Ehkä pojalle on kotona opetettu, että se tyttö on lestoja ja lestoja kuuluu nöyryyttää, samoin kuin muitakin outoja, mustalaisia ja neekereitä, vammaisia tai homoja.
De Mello toteaa, että tietämättömyys synnyttää pelon. Erilaisuus on pelottavaa, koska erilaisista ihmisestä ei voi tietää, miten he toimivat, ajattelevat tai vain ovat. Ihminen pelkää toista ihmistä, sillä tuo toinen voi hajottaa sen käsityksen maailmasta, jonka varassa ihminen luulee kaiken lepäävän. Mutta tuo toinen voi myös tulla tutuksi, jos uskaltaa tutustua – jos ei pelkää.
Dietrich Bonhoefferin keskitysleirillä vuonna 1944 kirjoittamassa virressä lauletaan luottamuksesta ja Hyvyyden voimasta, rakkaudesta:
Pelottomuudesta taas laulaa psalmin 23 pohjalta Jukka Poika:
http://www.youtube.com/watch?v=oNjDUbrAwxk
– Mirka Maaria