Valehtelisin jos väittäisin
Elämän ja kuoleman tarkoitus? Kärsimyksen ja olemassaolon selitys? Näitä lähdin ratkomaan kun hain teologiseen tiedekuntaan. Ajattelin voivani opiskella vastaukset kaikkiin elämän suuriin kysymyksiin.
Luin paljon ja opin paljon. Huomasin, että mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän osaan vastata mihinkään yksiselitteisesti. Teologia ei todella ole matematiikkaa (vaikka taisin tehdä yhden seminaarityön matemaattisesta kaavasta, jolla yritettiin todistaa Jumalan olemassaolo). Kun yhdellä luennolla ajatteli oivaltaneensa jotain, seuraavalla tunnilla tuo näkemys kumottiin päinvastaisella.
En ole nähnyt Hylkäämisiä näytelmää. Silti samaistuin Atlas Saarikosken kirjoitukseen. Mistä saisi vastaukset elämän hankalimpiin kysymyksiin? Minäkään en tiedä pitäisikö elää vai kuolla ja miten se tehdään oikein.
Papilta näitä kysytään ja odotetaan vastauksia. Sitten vedetään johtopäätös, että Jumala ja kirkko on syvältä ja turha, kun ei se pappi osannut kertoa miksi äiti kuoli syöpään, vaimo petti ja lapset kapinoi. Opinnot tai pappeus eivät tehneet minusta vastausautomaattia, mutta se ei voi olla Jumalan vika.
Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvoirin ja Merleau-Pontyn lisäksi olen lukenut paljon Raamattua ja Lutheria. Silti olen törmännyt elämässäni mahdottomiin valintoihin ja monesti päättänyt, etten enää koskaan nouse sängystä. Olen ollut neuvoton ihmisten menetysten ja kärsimyksen edessä, seisonut erikokoisten arkkujen ääressä lohduttomana. Olen toistanut vanhempieni virheitä ja tehnyt monta uutta lasteni kopioitavaksi.
Kuka siis neuvoisi minua tai Atlasta? Itse olen neuvojen sijaan päätynyt kysymään: miten tätä kestää?
Minä pystyn lohduttautumaan ajatuksella Jumalasta. Että on jotain sellaista, mikä on minun ymmärrystäni suurempi. On olemassa suunnitelma ja merkitys, vaikka minä en niistä hahmottaisi mitään. On olemassa ohjenuoraa hyvää elämää varten ja monessa kohtaa ihan itse voin päättää seuraanko sitä vai en.
Hämmennyn yhä uudelleen siitä, miten tarkasti Raamatussa kuvataan samanlaisia olemassaolon epätoivoisia pohdintoja kuin itselläni on. Vaikuttaa siltä, että ihmisen osa on läpi vuosituhansien maata hetkittäin lattialla ja itkeä ja huutaa. Noille ihmisille näyttää lopulta käyvän hyvin. Ehkä minullekin?
Atlas pyytää jotain skarpimpaa vastaamaan. Se en mitä ilmeisimmin ole minä. Voisiko joku muu? Sillä aikaa minä menen lukemaan lisää.