Sinä et riitä!
Kirkon viestinnässä olen kiinnittänyt huomiota sanomaan, jota usein toistetaan: ”Sinä riität.” Tunnistan ihan jo lähipiiristäni monta tuon sanoman tarpeessa olevaa: ylisuorittajat, saavutuksillaan omanarvontuntoa rakentavat, jatkuvassa kiireessä uupuvat, perfektionistit, ysin tyypit jotka ruoskivat itseään, kun ei tule kymppiä, itseltään paljon vaativat persoonat jne.
Heille tahdon sanoa: ”Sinun ei tarvitse kantaa kaikkia maailman murheita harteillasi. Sinun ei tarvitse olla täydelinen, kukaan ei ole. Saa epäonnistua. On ihan ok jättää treenit väliin ja mussuttaa sohvalla karkkia. Seiska on hyvä numero, joskus saa tulla hylättykin arvosana. Epäonnistumiset eivät määritä kokonaisuutta, sinä et ole tekojesi summa. Sinä riität ihmisenä.”
Mutta sitten on niitä, joille haluaisin sanoa: ”Sinä pystyt parempaan! Näytä itsellesi ja muille, mihin pystyt! Et ju******* luovuta! Perse ylös sohvasta! Seiska ei riitä! Sinua ei ole luotu tähän maailmaan säälittelemään kurjaa kohtaloasi! Sinua ei ole luotu kahuistelemaan vierestä, kuinka kauhea tämä maailma on, vaan tekemään sille jotain! Sinä voit vaikuttaa! Enemmän! Nopeammin! Nyt!”
Ihmiset, joille haluaisin edellisiä lauseita karjua, ovat itsetunnoltaan ja/tai -luottamukseltaan heikkoja, tyytyneitä, alistettuja, liian kilttejä, jotain muuta, mitä? Kaikilla heillä on varmasti syynsä olla sitä, mitä ovat. Ehkä heitä on mitätöity jo lapsesta asti. Ehkä heitä on lannistettu uhkauksin, väkivalloin, kiusattu. Ehkä kaikki on tehty heidän puolestaan? Heille on toistettu tarpeeksi monta kertaa, että he eivät onnistu, niin että he ovat itsekin alkaneet uskoa siihen. Heidät on kasvatettu miellyttämään muita, mutta ei löytämään sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä.
Mutta mitä sitten, kun se syy on käsitelty? On todettu, ettei ole oma vika, että itsetunto on heikko – sitten kun vastassa ei ole enää kuin ääni päässä, joka sanoo: ”Sinä et pysty”? Tuudittautuuko sitten riittämiseen vai meneekö omalle epämukavuusalueelle, jossa pitäisi uskoa itseensä?
Tämä en-pysty/osaa/jaksa-asenne on parhaiten hypännyt esiin amerikkalaisessa The Biggest Loser -ohjelmassa, jossa sairaalloisen ylipainoiset ihmiset pudottavat painoaan. Juju painon pudottamiseen ei heidän kohdallaan ole liikkua ja syödä oikein vaan muuttaa käsitys itsestään. Alussa heistä moni kirjaimellisesti luuhistuu maahan ja sanoo sen valheellisen hokeman ”I can’t!”. Treineri vieressä huutaa, että nyt ei saa luovuttaa tai voi istua lopun elämänsä nojatuolissa ja kuolla siihen samaan asentoon. Kilpailijoiden hyvinvointi alkaa siitä, kun he alkavat uskoa itseensä, käsittävät, että he eivät ole niitä, jotka eivät pysty.
Suomessakin näkyy tyytymistä, hukkaan heitettyä potentiaalia, paikalleen jämähtämistä, ainaista valitusta siitä, miten asiat ovat, vaikka monessa tapauksessa ainoa, mikä estää muutosta, on valittaja itse. Sellaiselle, jonka suurin vihollinen on itse, ”sinä riität” on pahinta, mitä voi sanoa.
Kristinuskon sanomalla ihmisarvosta kaikella edellisellä ei ole mitään tekemistä. Jumalan edessä samalla viivalla seisoo uratykki, ylipainoinen, hyväntekijä, rikollinen, maailmanpelastaja ja inhoamaansa työhön tyytynyt valittaja. Jumalan edessä jokaisella on potentiaalia vaikka mihin ja oikeus armeliaisuuteen itseään kohtaan. Miten niitä suhteuttaa sopivassa määrin – se on usein vain itsestä kiinni, ja monet ovat jommassa kummassa ääripäässä.
Kaikilla tässä maailmassa ei ole vapautta tai mahdollisuutta valita, toteuttaa itseään, elää täyteen potentiaaliinsa. Niillä, joilla on, onko heillä jopa velvollisuus käyttää se mahdollisuus?
Hemuli