Nojatuolikirkossa
Kirkossa on liian kovat penkit. Aika usein niissä on puuduttavaa istua. Varsinkin hiljaa ja paikoillaan oleminen on monelle työlästä ja kamalaa. 8-vuotias poikani on muun muassa sitä mieltä, että papit ovat jokin muista poikkeava heimo, joilla on poikkeukselliset istumalihakset ja suu, joka pysyy hiljaa. ”Helppohan sun on tykätä olla kirkossa, kun sä oot pappi”.
No, ei se minullekaan ole ollut aina helppoa. Kun on tarpeeksi siellä istunut ja osallistunut ja itse toimittanut, liturgia kaikessa kummallisuudessaan alkaa puhutella. Ihan oikeasti. Minusta on hienoa liittyä vuosituhansia vanhoihin teksteihin ja rukouksiin, pyhien ja armoitettujen koeteltuun hengelliseen tiehen. En minä aina ymmärrä, mitä saarnaaja yrittää tarkoittaa, mutta en tiedä onko se pitkässä juoksussa niin nokonuukaa. Ei kaikkea voi ymmärtää. Niin, että sikäli Luukas on kyllä ihan oikeassa, että helppoahan minun on tykätä, kun olen tottunut olemaan jumalanpalveluksissa ja kai teologisten aiheiden opiskelullakin on joku osuus.
Olen siis normijumalanpalvelusihminen. Olen myös hiljaisuuden ystävä, en jaksa puhetta välillä yhtään. Eniten olen kuitenkin kotonani Pop-messuissa, joissa on aina mukana joku esiintyvä artisti. Pop-messuissa viihdyn eniten siksi, että siellä on niin minulle niin paljon tuttuja. Ja minä pidän ihmisten paljoudesta. Yhdessä laulaminen ja rukoileminen on kivaa ja tulen energiseksi. Samasta syystä pidän myös herätysliikkeiden kesäjuhlista, vaikka en olekaan kasvanut minkään herätysliikkeen piirissä. Tätänykyä minulta löytyy kuitenkin tuttuja kaikista kirkkomme sisäisistä herätysliikkeistä (paitsi ehkä nykyisestä sley-siivestä), niin että sikäli voisin missä tahansa moikkailla ja laulaa sydämeni kyllyydestä.
Mutta ne penkit…. ovathan ne kovat. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Pari viikkoa sitten sain tähän asiaan korjaavan kokemuksen. Olin mukana tekemässä ihan mahtavaa nojatuolikirkkoa Kirkon tiedotuskeskuksen ja Ylen porukoiden sekä opiskelijoiden ja huippumuusikoiden kanssa.
Oulunkylän kirkkoon oli raahattu nojatuoleja ja niillä me sitten istuimme, lauloimme ja rukoilimme yhdessä. Välillä kuuntelimme haltioituneita Make Perttilän bändiä sekä artistivieras Jukka Leppilampea. Saarna syntyi niin, että me paikalla olleet yhdessä juttelimme päivän tekstistä. Yksi opiskelijoista piirsi keskustelun herättämistä ajatuksista taideteoksen. Joku voi tietenkin paheksua tällaista epämuodollisuutta ja mukavasti istuskelevaa otetta. Niin, että sopiiko se nyt jumalanpalvelukseen. Me jotka olimme tekemässä koimme yhdessä tekemisen ilon. Minulle tämä oli isosti hengellinen kokemus. Jumalan rauha tuli sinne meidän jännityksen keskelle. Pyhäin häväistyksestä ei ollut häivähdystäkään. En muutenkaan ymmärrä miten nyt joku ulkoinen tuote kuten nojatuoli tai muu kuin virsimusiikki häpäisi jumalanpalveluksen. Sanoma on sama, muoto vain erilainen.
Toistaiseksi seurakuntalaisena voi osallistua nojatuolikirkkoon vain tv:n välityksellä omasta kotisohvastaan tai nojatuolistaan käsin. Mutta jospa joku seurakunta innostuisi järjestämään näitä ihan livenä??? Olis tosi kiva.
Jännä kuulla, välittyykö yhdessä tekemisen meininki kotisohvalle. Jos ja kun haluaa itsekin osallistua päivän teemasta keskusteluun, se käy nojatuolilähetyksen jälkeen osoitteessa: www.facebook.com/nojatuolikirkko
Ulos lähetykset tulevat Yle TV1:tä la 22.6, su 7.7, su 21.7 ja su 11.8. Aika on perinteinen klo 10, mutta Ylen Areenassa voi katsoa myöhemminkin: areena.yle.fi.
Tervetuloa mukaan!
p.s. Oppilaitospapit ja opiskelijat olemme mukana siinä ensimmäisessä la 22.6 lähetyksessä päivän teeman mukaisesti Tienraivaajina :)
– Minna T.