Mikä minussa on totta?
Jotkut sanovat, että eivät koskaan valehtele. Se on varmasti valetta. Joskus on pakko valehdella ihan vaan tapakulttuurin nimissä. Jos joulupapereista paljastuu pari kokoa liian suuri Homer Simpson -villapaita, on viisainta sanoa jotakin kohteliasta kiitosta kärttävälle sukulaiselle. Totuudesta menisi joulutunnelma pilalle.
Totuus ei pala tulessakaan, totuus maan perii ja valheella on lyhyet jäljet. Suomalainen rehellisyys tuntuu olevan tuotemerkki. Huijaaminen ja vilpillisyys liitetään meillä mielellään tiettyjen kansallisuuksien ominaispiirteeksi. Rehellisyys ei kuitenkaan ole kotoisin mistään maasta. On rehellisiä ihmisiä ja epärehellisiä ihmisiä.
Välillä törmää ihmisiin joiden omatunto on niin liipaisinherkkä, että ihan kaikki pitäisi tunnustaa ja sanoa ääneen. Jos päähän vilahtaa yksikin ikävä ajatus lähimmäistä kohtaan, se on riennettävä tunnustamaan jonnekin. On myös sanonta: vaikeneminen on kultaa. Joskus olisi vain viisainta pitää suunsa kiinni, eikä jatkuvasti ripittäytyä julkisesti kaikesta mitä tulee ajateltua toisista poikkipuoleisesti.
Toisaalta olen kohdannut ihmisiä jotka valehtelevat pakonomaisesti. Kertovat dramaattisia tarinoita elämästään. Aina kertomuksiin liittyy vähintään sairaalareissu, hautajaiset tai sitten jotakin todella hienoa luksuselämää. Ääripäät ovat tässäkin pahasta, jos miettii yltiörehellisyyttä tai patologista valehtelemista?
Pinokkio oli puusta veistetty poika, joka sai muuttua ihan oikeaksi pojaksi vasta sitten, kun hän oppi erottamaan oikean ja väärän elämässä. Valehteleminen sai Pinokkion nenän kasvamaan. Minkä verran elämässä sopii värittää tarinaa, jotta se ei lipsahda valheen puolelle, vaan kysymys on vain kerronnallisesta hienosäädöstä?
Pinokkion isä Gepetto heitti hermostuksissaan puisen poikansa tuleen. Vasta koettelemuksen jälkeen Pinokkiosta tuli ihminen. Miksi koettelemus tarvitaan? Ehkä koettelemukset auttavat tajuamaan, että pinnan alla meillä jokaisella on tarve olla totta jollekin.
Nanna H.
Kuva: Pinocchio, Enrico Mazzanti, Wikipedia