Onko usko lahjaa?
Vieraani kysyi iltapalapöydässä kesken sämpylöiden syömisen: ”Onko usko todella lahja?” Keskellä juustosämpylöitä ja hengellistä murrosta hän mietti, mitä tapahtuu, jos lähtee tutusta seurakunnasta ja totutusta elämäntavasta. Ystävä harkitsi irrottautumista ajoittain ahdistavastakin, mutta joka tapauksessa olemassa olevasta hengellisestä kodista ja pohti, että entä jos tilalle ei tule mitään muuta. Mitä jos Jumala häviää horisontista, taajuudet lakkaavat kuulumasta, yhteys ihmistä suurempaan katkeaa kokonaan? Toisin sanoen, voiko siihen luottaa, että Jumala on olemassa myös ja erityisesti minua varten?
Samantapaista pohdintaa voi käydä myös ilman minkäänlaista hengellistä taustaa. Yhtä vaikeaa voi olla päästää irti tutusta uskonnottomuudesta, vaikka tuntisikin varovaista kaipausta kohti jotakin, jota minä kutsun tässä blogissa Jumalaksi. Tähän voisi vastata Kristuksen omilla sanoilla: Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun saakka (Matt. 28:20). Jumalan lupauksesta huolimatta monista ihmisistä tuntuu, että jos joku suurempi onkin olemassa, niin ainakaan hän ei ole minun ulottuvillani. Ei minun kanssani. Näin siksi, että Jumala ei ole olemassa samalla tavalla kuin kaikki muu. Tästä syystä Jumalaa ei voi myöskään tavoittaa samalla tavoin kuin sitä kaikkea muuta, luotua, aistein havaittavaa ja tieteellisesti todistettua maailmaa.
Olin jokin aika sitten uskonnollisessa umpihangessa, tilassa, jossa olin päästänyt kaikesta tutusta irti ja keräilin pikkuhiljaa mukaani sitä, mitä todella tahdoin pitää. Silloin oivalsin, että minä en voi sen kummemmin löytää Jumalaa väitelauseiden takaa kuin toistamalla niitä lauseita tulla omistaneeksi häntä. Ymmärsin myös, että minun ei tarvitsekaan uskoa opillisiin väittämiin tai saada hengellisiä kokemuksia, jotta voin luottaa. Luottamus syntyy jostakin täysin muusta, varhaislapsuuden onnistuneesta kiintymyssuhteesta, tämänhetkisestä perhetilanteesta, Jumalan salatusta voimasta, en tiedä mistä. Tiedän vain, että minulle uskoon riittää, että Jumala tavoittaa minut ja minä tavoitan jumalankuvan, ihmisen. Koska Jumalan osuudesta minun ei tarvitse huolehtia (hän pitänee huolen siitä), voin keskittyä omaani: eläa uskoni todellisuutta eli rakastaa toista olevaista.
Filosofi Tuomas Nevanlinna sanoo kirjassa Uskon sanat: ”Uskon kutsu on kuin keskeytetty lause, jota meidän täytyy jatkaa teolla.” Kutsu kunnioittaa valintaamme, saamme päättää, otammeko sen vastaan ja miten sen teemme. Ajattelen, että ei ole niinkään tärkeää, mitä ihminen uskoo, vaan miten hän uskoo. Oleminen on aina todellisempaa ja yhteismitallisempaa kuin sanominen. Usko on hyvää vain tehdessään hyvää. Minä uskon rakastamalla ja auttamalla, myötäelämällä ja asettumalla toisen asemaan, kohtaamalla. Kun en onnistu tai osaa, niin ei se mitään, sillä kutsun esittäjä on armollinen. Ja aina kun onnistun, kun kohtaan toisen ihmisen, tulen kohdanneeksi Jumalan.
Kauniissa Taizé-laulussa lauletaan: Kristus on rakkaus. Uskalla elää rakkaudelle. Älä pelkää. Uskalla elää rakkaudelle. Silloin olet keskellä uskoa.
– Mirka Maaria
Kuva: Mirka Seppälä