Kutsuuko kirkko?
Kävin viikolla piipahtamassa äitini luona. Muun jutustelun lomassa hän mainitsi käyneensä kirkossa: ”Oli kaikin puolin hieno jumalanpalvelus. Meitä oli siellä seitsemän ihmistä, joista kolme oli virantoimituksessa. Jotain teidän tarttis tehdä.” Kohautin olkiani, mielessä kävi, että tämä nyt ei sentään kuulu minun murheisiini. En sanonut mitään, mutta keskustelu palautui mieleeni tämän tästä.
Jotain tarttis tehdä, mutta mitä?
Voi olla, että on paikkakuntia, joissa petrattavaa olisi jumalanpalveluksen toimittamisen tavassa. Luulen kuitenkin, että useimmiten kysymys on siitä, että ihmiset eivät syystä tai toisesta löydä tietään kirkkoon. Kirkko ei kutsu, vedä puoleensa. Pyhäaamun jumalanpalvelus ei kuulu tapoihin, elämä on täyttä ja ei ehdi. Ei tunne ketään ja tuntee vierautta, vaikka kaipaisikin hiljentymistä. Luontevampaa on hidastaa ja pysähtyä jossain muualla. Kun kirkkoon erityisestä syystä joskus poikkeaa, vaikkapa häihin, konfirmaatiokirkkoon tai juhlapyhinä, kokemus on useimmiten hyvä.
Minä viihdyn jumalanpalveluksessa. Se on minulle paikka kokea pyhää, hiljentyä ja pysähtyä. Edellisellä kotipaikkakunnallani kävin säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Toki töiden puolesta, mutta muutenkin. Kirkko oli minulle tuttu, suorastaan rakas rakennus. Tunsin ihmisiä, vaikka emme kirkossa juuri jutelleet. Koin kuuluvani joukkoon. Kirkkoon oli helppo mennä, kaipasin sinne. Viidenkymmenen – sadan ihmisen joukossa sai myös olla ihan omassa rauhassa.
Nyt olen muuttanut. Sain uudesta kotiseurakunnastani tervetulokirjeen, joka oli kaikin puolin kaunis ja hyvännäköinen. Kerran olen käynyt kotikirkossani jumalanpalveluksessa. Siellä oli helppo ja hyvä olla, vaikka tunsikin itseni vieraaksi. Mutta vierasta kohdeltiin hyvin!
Kotiseurakuntani alueella on kaksi kirkkoa, joissa on molemmissa joka pyhä jumalanpalvelus ja kaikenlaista muutakin toimintaa. Vaikka kirkonmenot ovat minulle tuttuakin tutummat, tiedän ajat ja käytänteet ja kaipaan sinne, silti minun ei tule mentyä. Kävelen lähes päivittäin ainakin toisen kirkkorakennuksen ohi. Viikoittain molempien. Yhtä kertaa lukuun ottamatta kirkon ovet ovat olleet kiinni. Silloin kerran, Siivouspäivänä, kirkon pihalla oli iso kirppistapahtuma ja siellä oli ihana tunnelma. Muuten on ollut kovin hiljaista, ketään ei näy. Töiden, kauppareissujen ja lasten kuskausten lomassa kävelen kirkon ohi. Kirkon, joka on keskellä ”kyläämme”. Kirkon, joka olisi oiva olohuone jos jonkinlaiselle tapahtumalle. Usein olen ohi kulkiessani ajatellut, että olisipa ovet auki. Piipahtaisin. Olisipa kahvila. Olen jopa käynyt kurkistelemassa ilmoitustaulua ja liittynyt seurakunnan facebook-ryhmään, etsien jotakin minulle.
Niin, ehkä tämä on itsekästä ja paljon vaadittu, mutta miksi kukaan ei kutsu?
..
Kuluneella viikolla tuli postia kotiseurakunnasta, lapselleni. Riemuissaan hän avasi itselleen tulleen kirjeen. Huomenna on kirkossa ekaluokkalaisten kouluun siunaaminen. Tiistaina alkaa seurakunnan järjestämä iltapäiväkerho. Tärkeä arjenpelastus.
Mari Inka