Onko rakkaudesta kaikki jo sanottu?
Meillä pukkaa teemaviikkoa palstalla koko syksyn, jos joku ei ole huomannut – nyt vuorossa Kirjaviikko.
Parisen vuotta sitten luin Jeffery Eugenidesin The Marriage Plotin (2011). Sillä on joku kamala suomennettu nimi…Naimapuuhia, sehän se oli. Nimen perusteella olisin ohittanut kirjan samantien, koska se kuulostaa huonolta chic litin ja pehmoeroottisen kioskikirjallisuuden hybridiltä. Mutta Eugenides on kirjoittanut sellaiset teokset kuin The Virgin Suicides (1993) ja Middlesex (2002), jotka eivät ole yhtään huonoja tekeleitä, joten uskalsin ryhtyä Naimapuuhiinkin. Lisäksi luin jostain arviosta, että Naimapuuhia (sattuu kirjoittaa se) on teos, jossa on viitteitä Jane Austeniin, naistutkimukseen ja pop-kulttuuriin, joten ajattelin, että saattaisin viihtyä. Kyllä viihdyinkin. Tajunta ei räjähtänyt, mutta kirjan päähänkilö Madeleine miettii kysymystä, jota minäkin olen pohtinut.
Onko rakkaudesta jo kaikki sanottu?
Minun on vaikea katsoa romanttisia komedioita ja lukea rakkausromaaneja, koska kaikki on niin ennalta-arvattavaa, että se masentaa minua. Minä janoan kuulla, nähdä, lukea, kokea rakkaudesta jotain muuta, kuin että kaikenlaisten kommellusten ja väärinkäsitysten jälkeen, mies ja nainen saivat toisensa, menivät naimisiin ja elivät elämänsä onnellzzzzZZZZzzz…
Ihan kiva tarina, mutta niin kuultu! Kyynisenä minua sapettaa tuossa tusinakertomuksessa sen harhainen optimistisuus. Vastapainoksi etenkin suomalainen elokuvatuotanto pukkaa sitä realistisempaa (no okei, pessimististä ääripäätä) tarinaa siitä, mitä tapahtuu kaiken sen onnen jälkeen; perheväkivalta, kyvyttömyys monogamiaan, omien unelmien menettäminen, avioerot, lapsista riitely…
Miksi kauniin naisen on saatava komea mies? Miksi on mentävä naimisiin? Miksi on hankittava lapsia? Minä en usko, että ne ovat ihmisessä mitään perustavanlaatuista halua, vaan tuote, minkä luulemme haluavamme, koska se on idealisoitu.
Minä mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat lukuisten parisuhteiden jälkeen epätoivoisina todenneet, etteivät vaan taida olla vielä valmiita parisuhteeseen, tai eivät ole rakkauden arvoisia. Miten valmis? Mitä jos ajatellaankin, että parisuhde ei ole mikään, mihin pyritään, silloin ei ole tai ole olematta valmis siihen, sitä ei vain ole. Parisuhteita on toki erilaisia, mutta rakkautta on todennäköisesti vielä useammassa muodossa.
Rakkauden ei tarvitse johtaa parisuhteeseen, avioliittoon, lapsiin, loppuelämään yhdessä. Ja kun todellisuutta tarkastelee, ei se usein johdakaan, ainakaan jälkimmäiseen. Minusta se on helpottavaa. Rakastaa voi ja SAA ilman konsepteja. Jokaiselle löytyy oma tapa rakastaa eikä tarvitse tuntea itseään epäonnistuneeksi tai epävalmiiksi, jos ei pysty idealisoituun tapaan. Mielikuvitus on rajana, uskaltaako sille antaa siivet?
Oliko Eugenidesin Naimapuuhia-kirjassa sitten mitään uutta rakkaudesta? Eipä juuri.ja kyllä. Vähemmän mitään ennalta-arvattavaa, mutta enpä spoilaa enempää.
Entä minun ja Madeleinen kysymys – onko rakkaudesta jo kaikki sanottu? Ei ole! Siitä on kuulematta kaikki ne tarinat, jotka eivät sovi normeihin ja ideaaleihin, joita ei saa ääneen kertoa, joita ei kuulu haluta, ja jotka kuitenkin ovat totta tai kaipaavat tulla toteen. Ne tarinat ovat avioliittojuonen ulkopuolella.
Hemuli