Hyväksikäytön haavat eivät vanhene koskaan
Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeva uutisointi herättää tunteita. Suututtaa ja itkettää vuorotellen.
Viikolla julkaistiin Johanna Hurtigin tutkimus Taivaan taimet, jonka mukaan 140 vanhoillislestadiolaisen kerrotaan syyllistyneen lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Hyväksikäyttäjistä 27 kuuluu liikkeen johtoon. Tutkimus kuvaa myös, miten vanhoillislestadiolainen yhteisö sääntöineen, teologian painotuksineen ja toimintamalleineen voi pahimmillaan suojella vakavaan rikokseen syyllistyneitä ihmisiä.
Miten liikkeen johto reagoi? Uutisten mukaan he kyseenalaistavat tutkijan motiivit, vähättelevät asiaa, kantavat huolta syyttömistä lestadiolaista, jotka tulevat tässä prosessissa leimatuiksi ja syyttävät mediaa leimaamisesta. Suututtaa. Hyväksikäyttökeskustelua on käyty jo vuosia. Päästäänkö tästä asetelmasta ikinä eteenpäin?
Vanhoillislestadiolaistaustainen kirkkohistorian dosentti Seppo Lohi sanoo, ettei ”Kristillisyydessä (vanhoillislestadiolaisuudessa) ole koskaan hyväksytty lasten hyväksikäyttöä. Se, että tekijä pyytää lapselta anteeksi eikä aio vastata lain edessä rikoksistaan, ei ole aito rippi. Liikkeessä ei ole missään tapauksessa hyväksytty tällaista ripin väärinkäyttöä.” Näin minäkin uskoin, kunnes toimitin kirjaa Maijan tarina, joka kuvaa kipeän paljaasti, miten juuri näin on toimittu. Eikä Maija ole ainoa.
Odotan virheiden tunnistamista ja vastuunkantoa. Odotan rakenteiden purkamista, avaamista. Ja vielä lainsäädännön muuttamista. Arkkipiispa sanoi viisaasti: ”hyväksikäytön uhrien haavoilla ei ole vanhenemisaikaa.” Hyväksikäyttö jättää ihmiseen loputtoman syvän jäljen. Niin totaalisen, että elämän rakentaminen uudelleen on vaikeaa, mutta mahdollista.
Lasten hyväksikäyttöön auttaa ainoastaan, että asiasta puhutaan, rohkeasti, oikeilla nimillä. Se, ettei uhria leimata missään tapauksessa. Syy tai häpeä ei ole sen joka tulee hyväksikäytetyksi. Syyllisen tulee saada rangaistus ja tuon rangaistuksen pitäisi olla raskas, ja se pitäisi voida langettaa vuosienkin päästä. Vanhempien pitää uskaltaa puhua lapsilleen ja lapsien vanhemmilleen näistäkin asioista. Uskonnollisten vastuunkantajien ei kerta kaikkiaan pidä suojella tekijöitä.
Liikkeen johto on myöntänyt tehneensä virheitä. Hyväksikäyttäjinä on liikkeen puhujia, vallankäyttäjiä. Kuka kantaa vastuun? Pahoittelu ei muuta mitään. Vallankäyttäjän vastuuta on se, että epäonnistuessaan se osaa tehdä johtopäätöksiä. Tilanne edellyttää niiden henkilöiden vaihtamista, jotka näitä virheitä ovat tehneet. Se mahdollistaisi luottamuksen uudelleen rakentamisen. Se mahdollistaisi sen, että yksittäinen vanhoillislestadiolainen saisi elää rauhassa. Ja se olisi erityisen tärkeää uhrien näkökulmasta.
Tämä on yhteispostaus Mari-Inkalta ja Minna J:ltä.