Katso minuun pienenhen

Viime viikonloppuna pidin nuorten aikuisten ja opiskelijoiden parisuhdekurssia. Lopuksi oli palautekierros. Nuori isä piti liikuttavan loppupuheen siitä, ettei mikään ole hienompaa elämässä kuin se, että on tullut isäksi. Hän oli nyt puolitoista vuotiaan pojan isä. Eivät matkustelut ja huippukokemukset, mikään ole mitään sen rinnalla, mitä hän on isänä kokenut. Päivän kohokohta on se, kun opiskelupäivän päätteeksi oma lapsi juoksee syliin, halaa ja sanoo: Isi. Hän kehotti muitakin uskaltautumaan isäksi.

Ylpeys omasta lapsesta ja ilo siitä, että hän  on olemassa huokui kertojasta. Voin allekirjoittaa saman: lapsi on iso ilo. Taakkakin. Mutta iloa ja rakkautta tuottava taakkalahja.

Tänään mietin, onkohan oma isäni koskaan ollut minusta ylpeä tai iloinen. En osaa sanoa. Perusviesti on ollut enimmäkseen sensuuntainen, että minusta on ollut niin paljon vaivaa. Siis hänelle. Mielensäpahoittajalle. Olen lopettanut miellyttämisyritykset. 

Isänpäivä on monelle vaikea. Monelta puuttuu tai on puuttunut läsnäoleva isä. 

Isyys on murroksessa. Nykyisät osaavat monet jo puhua tunteistaan, iloita, leikkiä ja halata. Kun katson miestäni lapsiemme kanssa, hiipii mieleeni joskus kateudelta tuoksuva ajatus: Kunpa minullakin olisi ollut tuollainen leikkisä ja halaava isä.

Isänpäivän yksi oppi on suostua anteeksiantoon. Monenlaiseen. Anteeksiantoon itelleen isänä ja omalle isälleen. Lapselleen. Ja siihen, että suostuu katsomaan lastaan. Mitäköhän hän yrittää sanoa?

– Minna T.