Yksinäisyys, helvetti vai taivas?

En ole kymmenessä vuodessa unohtanut sitä kampanjaa, jossa kerrottiin vanhusten tekemistä itsemurhista. ”Auta pian, sillä huomenna on taas joka toinen päivä”, se pyysi. Kampanja kuvasi hyvin yksinäisyyden helvettiä – arkea, jossa ei ole näkyvissä yllättävää vierasta tai ilahduttavaa puhelua.

Sellaista kuvitellessa tulee olo, että jos minun pitäisi valita, niin olisin paljon mielummin osa erittäin vähästään jakavaa katulapsiyhteisöä kuin yltäkylläisessä yksinäisyydessä pohtisin elämänsä päättämistä.

Hän meni jo.

Sitten on toisenlaista yksinäisyyttä. Sellaista, jonka voin itse valita, jota tarvitsen ja jossa on hyvä olla. Sellaiselle tulee tarve esimerkiksi silloin kun on ollut kymmenen päivää pienessä nepalilaiskylässä vieraana ja on joka päivä saanut vastata uusiin illalliskutsuihin ja naimatarjouksiin, eikä kaikkiin ole voinut vastata myöntävästi.

 

Bussissa ollaan joskus lähekkäin

Sellaisen yksinäisyyden jälkeen on taas helpompi hymyillä vähän ystävällisemmin ja vastata vähän kärsivällisemmin sille kahdellekymmenennelle iso-äidille että ”Kiitos, mutta ei kiitos, ainakaan tänään en tule naimaan pojanpoikaasi, vaikka hän mukava onkin.”

Jeesuskin vetäytyi yksinäisyyteen ja kehotti rukoilemaan omassa huoneessaan, itselle sopivassa paikassa. Yhtä lailla hän kehotti jakamaan ja huolehtimaan orvoista ja leskistä.

Sitä ne isoäiditkin varmaan ajattelevat, että pelastetaan tuo parka-kohta-vanhapiika yksinäisyydeltä.

 

Omassa tilassa

 

– Juudit