Take away -kupin sisältö

Haettuani saksalaisen tytön tänään asemalta ja syötyäni hänen kanssaan aamupalaa mietin, mikä ero on tuntemattoman sohvasurffaajan ja tuntemattoman kerjäläisen majoittamisessa. Miksi majoitan hänet, jolla menee elämässä paremmin, vaikka juuri se toinen tarvitsisi yösijaa paljon kipeämmin? Kun omat resurssit – aika, rahat ja voimat – ovat rajalliset, niin eikö niitä pitäisi käyttää heidän auttamiseensa, jotka sitä todella tarvitsevat. 

Kirjoitin viime kesänä ystävistäni ja heidän auttamastaan romaniperheestä. Ystäväni totesi nyt: ”Jos vastaa myöntävästi avunpyytäjälle, on edelleenkin mahdollisuus auttaa vain sen verran, mihin voimat riittävät. Tällä periaatteella autoimme silloin kesällä romaniperhettämme. Kun ideat ja voimat loppuivat, nostimme kädet pystyyn. Lopulta me emme menettäneet muuta kuin vähän rahaa ja ehkä kunnioitusta joidenkin silmissä. Romanit saivat kuitenkin hetken levähtää, olla kuunneltavina ja kohdattavina, ja lopuksi vielä rahat kotiinpaluuseen. Apu on aina arvokasta, vaikka sitä saisi vähänkin.” 

Se voisin olla yhtä hyvin minä, joka istuisin kylmällä jalkakäytävällä edessäni take away -pahvimuki. Mutta jostain täysin minusta riippumattomasta syystä minä olenkin se, joka kävelen kerjäläisen ohi kädessäni samanlainen kuppi. Olen maksanut kahvista yhtä paljon kuin maassa istuvan naisen mukissa on rahaa. Voin kai siis tehdä sen verran, että hidastan askeleitani, kyykistyn, kysyn mitä ihminen tarvitsisi ja mietin kykenisinkö antamaan edes osan siitä.

https://www.youtube.com/watch?v=Zaj8SrPpNik

– Mirka Maaria