Kun tajusin 90-luvulla ettei viisnollaykköset istu mulle

Ajattelin tänään tunnelmoida esipuberteetti-ikäni aikaa. Jos et ollut nuori 90-luvulla, niin moni detalji tässä saattaa mennä todella ohi.

Se oli aikaa, jolloin olin liian laiha ja pitkä, jotta Leviksen viisnollaykkösiä olisi ollut minun kokoani. Jos ne istuivat perseestä, niin ne olivat liian lyhyet, jos ne puolestaan olivat tarpeeksi pitkät, ne roikkuivat perseestä. Se oli 11-vuotiaana melko suuri tragedia. Yritin lihottaa itseäni hotkimalla äidin tekemää kalakeittoa useita lautasellisia. Turhaan – kasvoin lisää pituutta ja olin vain entistä honkkelimpi pitkine laihoine raajoineni ja olemattomine perseineni.

Limudiscossa minua ekstrovertimmat tytöt täydellisesti istuvine viisnollaykkösineen tanssivat, ne uskalsivat. Minä en osannut heittäytyä sellaiseen. Tanssilattialla tepastellessani tunsin lähinnä olevani osa näytelmää ja kiusallisen tietoinen siitä, että suoritin rooliani surkeasti.

Dj alkoi soittaa hitaita. Tytöt ja pojat jotenkin eleettömällä yhteisymmärryksellä päätyivät tanssilattialle halailemaan toisiaan. Minä olin kaikkia poikia päätä pitempi, ja se oli jotenkin ääneenlausumaton nou nou, että sellainen olisi saanut näkyä tanssilattialla. En minä oikein muutenkaan tiennyt, miksi olisin halunnut haahuilla siellä kädet jonkun pojan takataskuissa. Paitsi ehkä yhden Matin, jolla oli coolit bootsit. Sellaisia ei toisilla ollut.

Ikätoverini alkoivat seurustella keskenään, tai no mitä se 11-vuotiaana oli, porukassa me kaikki hengailtiin, ja jotkut sitten intohimoisesti kielisuutelivat ja pitivät toisiaan kädestä. Ystävieni pariutuminen aiheutti sen, että toisinaan pariskunnat vetäytyivät jonkun luo nuoleskelemaan, ja sinne ei kutsuttu – ja mitäpä virkaa siellä olisi ollutkaan – parittomia tyyppejä. Tyttöpuoliset ystäväni olivat noissa pari-illoissa kysyneet pojilta, että onko kukaan koskaan ollut kiinnostunut Hemulista. Poikien reaktio oli kuulemma ollut jotain insestin, Bro Coden ja homofobian sekaista hysteriaa: ”Hemuli on yks jätkistä, outo kysymys!”

Viimeistään 12 vuoden ikään mennessä olin ymmärtänyt, että Leviksen viisnollaykköset eivät nyt vaan istuneet minulle, en ollut järin irroittelevaa sorttia discoissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa, olin liian pitkä tanssimaan hitaita, ja pojat pitivät minua poikana. Ymmärsin myös, etten kovin hyvin ymmärtänyt tyttöjen keskinäisiä draamoja siitä, kuka on milloinkin kenenkin kaveri, ja mksi oli hienoa, kun oli imurilla tehnyt itselleen fritsuja kaulaan.

Kun tämän kaiken ymmärsin, sain jonkinlaisen rauhan. Löysin ullakolta papan vanhan kalastajanhatun, ja aloin kulkea se päässää koulussa. Tai itse asiassa kaikkialla. Sille naureskeltiin, mutta minua nauratti naurajien kanssa. Kaikki se, minkä ajattelin tekevän minusta oudon, oli oudolla tavalla totta ja teki minut onnelliseksi.

Kun olin jonkin aikaa ollut onnellinen sellaisena honkkelina, introverttina hassuhattuna, en enää edes muistanut, miten oudoksi olin itseni tuntenut aiemmin. Muistan ikuisesti sen hetken, kun päässäni heräsi kysymys: Onko silloin saavuttanut outouden huipun, kun itse pitää itseään ihan tavallisena, mutta muut yhä ajattelevat, että on se vähän outo? Minulla ei edelleenkään ole vastausta siihen enkä sitä juuri ole tarvinnutkaan.

Tää soi siellä limudiscossa, kun mun levikset ei revenneet vaan roikkuivat.

//www.youtube.com/embed/Y76aYUkOYsQ