Puhutaan kuplamuovista

Alkoholistiperheen lapsena olen tottunut välttelemään konfliktia. Ei kerrota äidille miten isän kanssa viikko sujui äidin ollessa työmatkalla. Silloin äiti ei suutu isälle. Ei tule riitaa. Välttelen riitaa senkin uhalla, että jostakin asiasta ääneen sanominen voisi loppujen lopuksi tehdä tilanteesta paremman kaikkien kannalta. Jatkuvasta toisen posken kääntämisestä ei ole hyötyä kenellekään.

Muistan kaikki riidat. Tai ainakin siltä tuntuu. Jotkut sanovat, että kyllä hyvä ystävyys tai parisuhde tarvitsee välillä kunnon riidan. Kunnon riita tuulettaa ilmapiiriä. Minä en voi ajatella niin. Riidat jäävät sisälleni nakertaviksi muistoiksi. Muistan riidat joita todistin, kun olin ihan pieni. Muistan riidat joissa olen ollut osallisena, riidat jotka aiheutin. Muistan tunteen hukkumisesta ja epätoivosta. Tästä ei selvitä. Tämä on loppu. Tämä on riita.

Lapsuuden riidat herättivät pelon siitä, että äiti lähtee. Hän ei koskaan lähtenyt. On vieläkin. Johtuuko siitä lapsuuden pelosta tuo maailmanlopun tunnelma sisälläni riidan hetkellä? Ajatus siitä, että kaikki päättyy tähän.

Erään rakkaan ystäväni kanssa olen riidellyt kahdesti. Tai aiheuttanut mielipahan hölmöillä sanoillani. Oliko se edes riita vai mikä se oli? Loukkaus se oli ainakin. Kimpaannus. Muistan vieläkin millainen sää oli niinä päivinä. Pihamaa parvekkeelta katsottuna oli harmaa ja tympeä ja sisälläni oli riidasta hätää. Vuosia vanhat riidat painavat vieläkin, vaikka anteeksi on pyydetty ja annettu.

Pelkään väittelyäkin. Jotkut ovat innokkaita väittelemään asioista. Minä koen jo väittelyssä aavistuksen riidan pelosta, vaikka väiteltäisiin hyvässä hengessä. Haluaisin olla vain sovussa ja puhua sellaisesta mistä kaikki ovat samaa mieltä. Puhutaan vaikka kuplamuovista. Halu poksautella kuplamuovia yhdistää ehkä koko maailmaa.

Nanna H.