Toivottomuus on ok

Olen kyllästynyt puheeseen toivosta. Toivottomuus on oikeasti totta, joissain tilanteissa toivoa ei ole. Kristityt sortuvat uudelleen ja uudelleen helpolle tielle siten, että etsitään pakonomaisesti onnellista loppua. Jos ei muuten niin ainakin sitten maalailemalla taivasta. Mutta elämä on nyt. Toivottomuus on nyt.

Toivottomuuteen liittyy paljon pelkoa. Papeilla ainakin pitäisi olla toivoa. Että jos ei edes niillä niin kenellä sitten? Taidan välillä itsekin olettaa, että ihminen tahtoisi minun heikoimalla hetkellään valavan häneen toivoa ja uskoa. Ja sitten alan tehdä niin. Vaikka oikeaa ja totta olisi kohdata todellinen epätoivo, kärsimys, kuoleman lohduttomuus ja täydellinen tuho. Ja jos toivon sanoja joutuu lukemaan jostain ulkoa, niihin itse uskomatta, helisee tyhjää.

Jumala ei ole sellainen, joka vaatii ihmiseltä toivoa. Raivostuttaa laulu, jossa sanotaan:

Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat
aika kutoo suurta salaisuutta
kivun kautta Jumala luo uutta

Että kärsimys on vain hetkellistä ennen kuin tulee parempaa. Miten kukaan voi sellaista siinä hetkessä luvata? Vaikkapa kuolevalle? Lisäksi sellainen uskon salaisuus ja merkitys, jonka löytääkseen pitää tulla itkeneeksi ja lyödyksi haavoille, on syvältä takapuolesta.

Jumalalle toivottomuus on ok. Oikeastaan koko kristinuskon ydin on täydellisessä tuhossa, kärsivässä Kristuksessa.

Olen ollut täysin vailla toivoa. Siihen kohtaan elämää ei mahdu Jumalaa joka vaatisi minulta yhtään mitään, puhumattakaan toivosta. Mutta Jumala oli siinä toivottomuudessa kanssani, kärsimässä.

Puhe toivosta ei voi olla vain ja ainoastaan se mistä kristinuskosta on kyse. Tässä on kyse aidosti enemmästä.

(Olen lainannut tähän monta ajatusta piispa Kaarlo Kallialta tänään kuulemastani esitelmästä. Voi olla, ettei hän tosin tarkoittanut yhtään näin, mutta silti. Kiitos ja anteeksi.)