Olenko piilossa?

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, että olisit ihmissuhteissasi jonkinlaisella esiintymislavalla, toivomassa että saat luotua toisille itsestäsi positiivisen kuvan ja pidettyä sen yllä? Parhaimmillaankin jää kuitenkin tyhjä olo.

Yksinäisyyttä voi olla monenlaista. Sellaistakin, että pitää ympärillään jonkinlaista kuilua, jonka yli ei pääse koskettamaan. Korkeintaan lähetetään viestejä etänä. Silloin voi jumahtaa helposti hallittavaan mutta kylmäksi jättävään asemaan.

Itselleni oli joskus tärkeä oivallus, että todellinen ihmissuhde ja aito yhteys on kuitenkin jotain muuta. Silloin saa kertoa mitä oikeasti tuntee ja ajattelee, mikä sattuu ja minkä kanssa taistelee. Mitä pelkää. Saa jakaa ja kuunnella. Voi olla olemassa ja auki, ilman naamiota.

Se on ruokaa ja vahviketta olemassaololle, se on silta tuon yksinäisyyden kuilun yli. Voi olla vaikeaa alkaa avata omaa yksinäisyyttään. Mitä siitä seuraa, saanko vain uuden syyn pystyttää entistä vahvemmat muurit?

Joskus sillanrakentamisen ulos omalta turvavyöhykkeeltä voi aloittaa vaikka tuntemattoman, vaitiolovelvollisen kanssa. On niin paljon parempaa tulla hyväksytyksi omana itsenään kuin vaikkapa ihailluksi kaukaa. Naamio on helppo kiillottaa, mutta vapauttavampaa on sen murtuminen. Edes joskus, jonkun kanssa.

Ps. 139: 11-12 Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

-Katja-Maaria
Kuva: Mirva Koivukangas