Toisinkin olisi voinut käydä
Juuri äsken poikani juoksi sisälle itkien ja verta suusta vuotaen. Harjanvarsi oli juostessa osunut suuhun. Ei hätää, otetaan kylmäpussi, kyllä se tästä. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Hetken syliä,
hetken kylmäpussia,
hetken kyyneliä.
Halit. Ja menoksi taas. Ei käynyt onneksi pahemmin. Heippa äiti.
Vielä muutama vuosi sitten tämä kaikki oli minulle unelmaa. Sellaista unelmaa, josta en ollut varma, tuleeko se koskaan olemaan osa minun arkeani.
Sitten sain lapsilahjoja jopa kaksi. Ihmeellistä. Tiedän, että olen kovin onnekas.
Tässä he ovat, elämäni suurimmat lahjat.
Eilen Lapsettomien lauantain tapahtumassa pohdin, mitenköhän olisin ratkaissut lapsettomuuskriisin, jos adoptio ei olisi ollut mahdollista ja/tai bioyllätystä ei olisi syntynyt? Olisinko jäänyt loputtoman surulliseksi? Katkeraksi? Tai hyväksynyt lopulta, että minun elämässäni kävi näin? En osaa vastata. Mutta luulen, että jotenkin olisin asian työstänyt. Ainakin puhunut siitä loputtomasti. Itkenyt ja puhunut. Hakeutunut ehkä töihin lapsien pariin? Vaikea sanoa.
Äitienpäivänä olen surullinen niiden puolesta, joiden toive lapsesta on jäänyt toetutumatta. Olen surullinen niiden puolesta, joilla ei ole äitiä tai lasta tai mummoa tai ketään, kenen kanssa viettää äitienpäivää (sellaisia onttoja olivat minun äitienpäiväni muutama vuosi sitten. Äitienpäivä oli vuoden mustin päivä). Erityisen surullinen siitä, että niin moni ei voi puhua surustaan. Yksinäisyydestään. Heitä on paljon. Ei ole ketään, joka ottaisi vastaan yksinäisyyden. Eihän silloin voi puhukaan. Jos ei ole kuulevia korvia.
Tänään olen kiitollinen. Tiedän, että oma äitini rakasti minua ja sisaruksiani. Omalla inhimillisellä tavallaan. Rakkaus kantaa kuolemankin yli. Toivon, että rakkaus kantaisi myös omia lapsiani. Niin ja, että heidän keskinäinen läheisyys ja kiintymys pysyisi. Että heillä on sitten toisensa, joihin he voivat turvautua jos ja kun minä ja isänsä höperöityvät.
– Minna T.
– Kuva: Minna T.