Tällä viikolla: Kuudet hautajaiset

Keminmaan kirkko

Luit oikein: Tällä viikolla minulla on ohjelmassa kuudet hautajaiset. Tämän kuun aikana olen ollut jo viisissä. Kesätöissäni kanttorin sijaisena siis.

Koko elämäni hautajaisten määrää en tiedä –  aloitin kanttorin sijaisuudet ja viikonlopputyöt pitopalvelussa jo yläasteen aikana.

Sellaisissa ympyröissä sitä kehittää säännöllisesti aivan omalaatuisia pohdinnan aiheita. Kuten että ”Toivoisinko että hautajaisissani olisi mieluummin kolme kuin yhdeksän sataa vierasta?” ”Ketä/mitä varten kukkalaitteet ovat?” ”Onko Albinonin Adagio kaunis kappale?” ”Kuinka paljon oikeastaan voin vaikuttaa siihen, mitä tai miten minusta puhutaan hautajaisissani?” Tai ”Miten vakuuttaa vieressä istuvalle, poispääsyä toivovalle vanhukselle, että hänen jatkuva sairastamisensa ei ole Jumalan rangaistusta hänen pahoista teoistaan?”

Kaikissa hautajaisissa, joissa olen ollut, on ollut jotain kaunista. Ehdottomasti jotain peruuttamatonta, mutta samalla jotain sellaisesta käsittämättömästä jatkumosta että pois on lähdettävä ja uudelle tehtävä tila. Ja että kauan taas se uusi kestää, sitä ei voi tietää eikä siinä ole mitään järkeä eikä logiikkaa. Kuolemaan liittyy useinmiten yhtä aikaa erittäin epäinhimillisiä ja ehdottoman inhimillisiä piirteitä.

 

Ilokseni olen huomannut etten ainakaan vielä ole turtunut toisten surulle. Joskus kyllä tuntuu että niin olisi helpompaa, mutta ei se ainakaan tähän mennessä ole estänyt työni tekemistä. No, onko runsaasta hautajaiskokemuksesta sitten jotain hyötyä?

Eräällä tavalla ehkä. Hautajaiset ovat yllättävän hyvä paikka tarkistaa omia tavoitteitaan ja arvojaan. Muistelmia kuunnellessa sitä ihan huomaamattaan arvottaa toisen tekemisiä – arvostaa toisia saavutuksia enemmän kuin toisia, halveksii joitain. Onneksi olen kanttori, enkä pappi, eikä minun tarvitse pelätä, että lausuisin jotain tahditonta.

Jossain vaiheessa ajattelin, että hautajaisten lisääntyessä kallistuisin koko ajan enemmän carpe diem-elämän kannalle. Niin on käynyt, mutta yllätyksekseni hyvin eri tavalla kuin ajattelin. Aiemmin liitin siihen vahvasti ajatukset hetkissä aloitettavien projektien lyhytkestoisuudesta ja valmiiksi saamisen tärkeydestä. Ne ovat häipyneet pois. Hetkeen saa tarttua, mutta hetkessä voi aloittaa myös projektin, jonka loppua ei pysty edes aavistamaan.

 

Kuokkalan kaunis kirkko Jyväskylässä

Henkilökohtaisia keinojani selvitä viikosta niin, etteivät hymylihakset unohda tehtäväänsä, on säännöllinen liikunta, erityisesti ulos- ja metsäänmeno, musiikki (tätä kirjoittaessa jäin kuuntelemaan erilaisia versioita siitä Adagiosta) ja ehdottomasti ympärillä olevat ihmiset. Viime viikolla oli monia Hyvien Ihmisten Juhlahetkiä, elämän kirjo on huikaisevan kaunis! Sen saman ihmeellisen kirjon jaksaa nähdä hautajaisissakin kun sitä niiden välissä saa ihmetellä lähellä olevien, elävien ihmisten kanssa.

Varjossa ei valon lähdettä nää, mutta valosta varjokin kertoo.

-Juudit