Penkkiuskontoa

Rakastan jalkapallon arvokisoja. Olen vähitellen lakannut seuraamasta kaikkia muita urheilulajeja mielessäni liian suuriksi kasvaneiden lieveilmiöiden takia. Jääkiekon seuraaminen loppui Pasi Nurmisen ilmaveiviin ja jatkuviin tappeluihin, kiinnostus hiihtoon päättyi Lahden kisoihin. Yleisurheiluun kyllästyin dopingkäryjen ja ahdasmielisen sukupuolikäsityksen vuoksi, taitoluistelua katsellessa mietin vain syömishäiriöiden yleisyyttä. Laji toisensa jälkeen on muuttunut silmissäni typeräksi tai vahingolliseksi. Ahdistun markkinoiden jylläämisestä. Siitä, että mikään ei riitä. Siitä, että urheilijoista on tullut hampaattomia lampaita, jotka eivät uskalla tai joita ei kiinnosta puuttua ilmiselviin epäkohtiin, vaikka heillä olisi siihen mahdollisuus, kun kaikki maailman kamerat on suunnattu heihin. 

 

Myös Brasilian kisoja varjostavat väkivalta ja protestit. Osa brasilialaisista vastustaa valtavaksi kasvaneita kuluja ja korruptiota. Kansa ei hyödy kisoista siinä määrin kuin on odotettu ja luvattu. Vielä ei tiedostava mieleni ole kehittänyt niin suurta inhoa ja moraalista närkästystä, että jalkapallon seuraaminen olisi muuttunut epämukavaksi. Jalkapallo on pelinä vaan niin paljon enemmän kuin pelkästään urheilua. Se on laaja ja mielenkiintoinen kulttuuri-ilmiö. Se on täynnä tarinoita, kauniita kuvioita, suuria tunteita, hienoja hiustyylejä ja uskonnollisia eleitä.

 

 

Uskonto on läsnä paitsi pelaajien ilmauksissa myös yleisessä hurmiossa. Filosofi Slavoj Zizek on sanonut lähinnä konsertteihin liittyen, että ne ovat turvallinen tapa toteuttaa hengellisyyttä ja tyydyttää jokaisessa ihmisessä olevia uskonnollisia tarpeita. Ne eivät ole sen vuoksi vain hyväksi, vaan myös välttämättömiä. Konsertin aikaansaamasta hurmoksesta ja fanittamisen tuomasta yhteenkuuluvuuden tunteesta ei seuraa kansanmurhia tai sotia, ei eriarvoistamista ja ulossulkemista (kuten ainakin välillisesti monesta maailman uskonnollisesta tai uskonnollispoliittisesta lahkosta). Penkkiurheilu tarjoaa samantapaisen kanavan. Penkkiurheilu on itsensä unohtamista ja liittymistä johonkin suurempaan. Kuulostaa uskonnolta, eikö totta?

 

 

I love Jesus -alushousujen ja paitojen sekä hienojen pelien lisäksi toivon pelaajilta käytöstä, joka kertoo urheilun yhdistävän, ei jakavan tai erottavan. ”Voittakaa rasismi ja ahneus”, toivottaa myös Lionel Messin maanmies, paavi Franciscus. 

 

– Mirka Maaria