Virkistävä yksinäisyys

 

Viikko yksin. Outoa. Ensin en oikein osaa olla. Sitten yritän saada ajasta kaiken mahdollisen irti.

 Tulee kiire suorittaa kaikki, mikä on hankalaa silloin kun on kiire töihin, kiire töissä ja kiire kotiin. Tapaan ihmisiä, käyn kauppakeskuksessa hankkimassa puuttuvan tuotteen, ehdin terassille, elokuviin, pyöräilemään, uimaan. Ja teen tietysti ilman huonoa omaatuntoa paljon töitä. Kun kukaan ei odota kotona.

Kotona löydän puutarhan ja rikkaruohot.

Eräs ystäväni totesikin, että voi sä oot kyllä niin keski-ikäinen. Puutarha ja Helene Scherfbeckin maalaukset. Voi olla, että olen. Viikon aikana kuitenkin tajuan, mistä kaikesta tykkään. Ihan yksinään. Muistan jotenkin uudelleen.

Sisäinen kiire valtaa helposti minut. Ja negatiiviset ajatukset. Molempia vastaan minun on tehtävä paljon henkistä työtä. Löydän vanhan suosikkini Erland Loen Supernaivia. Minua naurattaa se taas. Kirjan päähenkilön tapaan alan kirjoittaa listoja, mistä kaikesta pidän.

Pidän hiljaisuudesta. Löydän liikunnan. Päivittäinen kävely tai pyöräily muistuttaa, että ai niin minulla on myös keho. Näköjään minulla on taipumusta priorisoida ajatuksia. Ja muuta tekemistä. Ja perheen toiveita ja tarpeita.

Jotkut ruuhkavuosia elävät päätyvät eroon muun muassa siksi, että saisivat omaa aikaa. Niin koska edes silloin kun lapset ovat viikonlopun toisella, voi päästä yksin vaikka uimahalliin  ja syödä hetken rauhassa. Hullua erota ihan vain siitä syystä vai mitä? Niin mutta oma aika ja omat ajatukset ovat kyllä jaksamisen kannalta tärkeitä.

Kun perhe tulee takaisin, he tuovat ilon ja äänielämän. Järjestys on poissa. Hyvä niin. Rakastan heitä. Yritän tasapainoilla  oman ajan ja perheen kanssa jaetun ajan kanssa. Ja työn. Omaa sisäistä maailmaa ei saisi kadottaa.  

 ”Vain se, mikä tapahtuu ihmisen sisimmässä, on tärkeää” – Helene Scherfbeck-

 

– Minna T.

– Kuva: Tunja Tuominen