Uncool on uusi cool
Kuun alussa Trendi haastoi kirjoittamaan kirjeen 10 vuotta nuoremmalle itselleen. Muokkasin haastetta tähän postaukseen sopivaksi ja lisäsin muutaman vuoden. Mietin mitä sanoisin 16-vuotiaalle itselleni. Hemulin viime kirjoitus käsitteistä cool ja uncool vei minut neljäntoista vuoden takaiseen aikaan, siihen kun tupsahdin sydneyläisen kristillisen koulun keskelle omaksi ja toisten hämmästykseksi kesken lukukauden, kahdeksaksi kuukaudeksi.
16-vuotiaalle suomalaiselle nuorelle naiselle oli aika hämmentävää sopeutua tiukalta tuntuviin sääntöihin. Ei saanut värjätä hiuksia, luonnollisuus kunniaan. Hiukset täytyi myös pitää kiinni, jos ne ulottuivat olkapäille. Pojilla tuli olla lyhyet hiukset. Ei saanut meikata, tuli arvostaa sitä mitä oli Luojalta saanut. (Vaikka eihän meikkaaminen tarkoita sitä ettei arvostaisi omia piirteitään. Sitä paitsi opettajat meikkasivat. Ristiriitaista.)
Yllä sai olla vain yksi koru. Kaikki pukeutuivat univormuun. Pojilla oli harmaat pitkät housut ja vaaleansininen paita, sekä harmaa kravatti. Univormut siksi, että näin oppilaiden välille ei tulisi eriarvoista asetelmaa: perheiden tuloerot eivät näkyneet ulkoisesti.
Kun ensimmäisen kerran meikittömänä ja tukka kireällä poninhännällä puin tyttöjen univormun päälleni, en ollut ollenkaan kotonani. Pukuun kuului puoleen sääreen ulottuva siniharmaa ruutuhame (joka kuosiltaan kyllä tänä päivänä olisi ihan muodikas mutta ei niin pitkänä ja vekitettynä) , valkoinen korkealle napitettu kauluspaita, mustat kömpelöt ja kovat nauhalliset nahkakengät ja valkoiset nilkkasukat. Ja ylle vedin paksun villakankaisen laivastonsinisen univormutakin liioitellun suurilla olkatoppauksilla. Kolossaalisissa kengissä oli kömpelö olo ja tunsin hukkuvani univormutakkiin. Identiteetti tuntui olevan pitkään aivan kateissa, en osannut ilmaista itseäni vielä kunnolla englannilla, en pysynyt alussa juurikaan perässä siinä mistä puhuttiin, enkä edes näyttänyt itseltäni. Olin kiusaantunut ja yksinkertaistettuun, jotenkin tyhmemmältä kuulostavaan ilmaisuun pakotettu versio itsestäni. Aloin ymmärtää paremmin kulttuurinvaihtajien haasteita. Luokkakaverien mielestä vaikutin kuulemma siltä että olin pilvessä.
Toki pukuun tottui ja olihan se huomattavan helppoa lähteä aamulla vaatekaapilta. Sain myöhemmin myös selventää muille etten ollut aineissa koulussa.
Kaikki tuntui pitkään vain absurdilta. Se, että tytöt hihittivät imetyskuvalle kun sellainen oli esillä luokassa, että elokuva Kesäyön unelmaa ei voitu koulussa katsoa kun siinä kuvataan alastonta miestä juoksemassa metsään. Se, että kaikki muut tytöt olivat pukuhuoneissa oppineet vaihtamaan urheiluvaatteet niin ettei paljasta ihoa vilahtanut. Se, ettei seurusteleva pari saanut kävellä käsi kädessä pihalla, ja että erään nurkan takana oli kaikkien teinien tietämä salainen suutelupaikka.
Kadehdin rohkeutta joka aussinuorilla oli. He rakastivat esiintymistä. Oli kyseessä sitten luokalle tehty esitelmä matemaattisesta kaavasta tai koko koululle pidettävä puhe. He paistattelivat huomiossa ja nauttivat siitä, olivat terveellä tavalla tyytyväisiä itseensä. Joka puolelta virtasi suosiollista hyväksyntää ja kannustavia sanoja.
Katselin kuinka luokkamme oppilaat paloivat halusta päästä luotto-oppilaan rooliin. Siihen pääsi pitämällä parhaan puheen koko koulun ollessa paikalla. Ja siellähän oli porukkaa, ekaluokkalaisista lukioikäisiin asti. “Principal, teachers, and dear fellow students”, he aloittivat hymyillen. Koko ikänsä esitelmiä ja esiintymisiä harrastaneet nuoret puhuivat säteillen siitä, keitä he olivat, mitä he halusivat edistää ja edustaa, miksi juuri hänet kannattaisi valita. Ja aplodit raikuivat.
Silloiselle teini-minälle teki hyvää tajuta ihan se, että ”cool” on vain rajatun yhteisön sisällä luotu määritelmä siitä minkälainen ihminen on arvostettu. Ei ole yhtä totuutta siitä mitä sinulta halutaan. Odotukset ja arvostukset muuttuvat sitä mukaa kun vaihdat ympäristöä ja ympyröitä. Ei tarvitse edes vaihtaa maata. Päätin siellä, etten enää aio vain mukautua jonkun pienen piirin odotuksiin ja olla turvallisesti hiljaa. Coolia tai ei. Halusin elää.
Mikä olisi tämän päivän viestini 16-vuotiaalle minulle? Ehkä tämä: etsi joku jolle kertoa kaikki muutosten ja pohdintojen keskellä. Etsi, kaiva, löydä, hanki jostain ihminen, johon voit luottaa ja jolle voit puhua. Ja olla silti turvassa.
(Kuvassa olen koulunäytelmässä The Crucible paperinen hilkka olalle valahtaneena.)
-Katja-Maaria