Pidän aina lähellä

Ruumilliisuus ei ole mitään helpompia käsitteitä. Että mitä ihmisen ruumis on, mitä minun ruumiini on. Minun on helppo kuvailla ja ihmetellä sitä biologian kautta, että miten ihmeellisesti se toimii ja korjaa itseään ja että olen ollut kovin terve ja säästynyt isommilta onnettomuuksilta. Että olen lihonnut ja laihtunut silloin tällöin ja olen huomannut oikeastaan molemmat vasta jälkeenpäin. Mutta että mitä tarkoittaa kokemus fyysisestä minusta? Mitä osaa varsinaisesta minusta se edustaa? 

Raamatun mukaan ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Mitähän sillä yritetään sanoa? Tarkoittaako se että ruumis olisi pyhä? Ei välttämättä. Mutta jos siinä on jotain pyhää, siitä voi mielestäni löytää ihan hyviä ajatuksia omaan ruumiillisuuteensa. Pyhiä asioita kun yleensä ottaen halutaan kunnioittaa ja kohdella arvokkaasti. Pyhän ulkomuodolla ei ole oikeastaan väliä, sillä on itseisarvo.

Usein koskettamista pelätään – pelätään, että kosketus olisi likainen. Se on ihan tervettä johonkin pisteeseen asti. Koskettamisen tapa on kuitenkin opittavissa, uskon niin. Se lähtee pienestä ihmisestä, miten häntä pienenä kosketaan. Miten minua kosketaan nuorena, aikuisena? Kuka pitäisi sylissä aikuista? kysyi Nanna.

Uskoisin, että useimmilla meillä on tarve tulla pidetyksi, kosketetuksi – saada kokemus siitä, että on ihmiselle ihminen. Saatamme tiedostamattamme myös välttää kosketusta asioihin ja ihmisiin. Sen kohdalle olisi hyvä pysähtyä. Millä perusteilla niin teen? Se voi johtua todellisista kokemuksista tai vääristyneistä mielikuvista. Sillä voi olla hyvät, mutta sillä voi olla myös erittäin huonot perusteet. 

Minua nykyään vähän harmittaa se, etten aikanani osallistunut koulun tanssitunneille. Olen vasta jälkeenpäin tajunnut, miten turvallinen paikka se olisi opetella toisen ja tuntemattomankin ihmisen kunnioittavaa koskettamista. Onneksi sellaisia mahdollisuuksia on myös myöhemmin.

-Juudit