On vain yksi kysymys
Katsoin koskettavan dokumentin Elämää köyhänä. Dokumentissa EU:n köyhyysvuoden projektipäällikkö Anna Keto-Tokoi, elämäntaidon valmentaja Sanna Mämmi ja Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala elivät viikon köyhyysrajan alapuolella. Heille annettiin käyttöön tulot, jotka vastaavat kaupan kassan, takuueläkeläisen ja toimeentulotuen saajan ansioita. Kaikille heille se tarkoitti +/- 100 € viikossa käyttörahaa. Kaikkien heidän mielestä sillä oli mahdoton tulla toimeen – koska ei ollut tottunut. Suomessa elää kuitenkin 700 000 köyhyysrajan alapuolella, Heidän on vaan pakko kitkutella. Viikottain 20 000 ihmistä hakevat ruokansa leipäjonoista. Minua mietityttää, miksi ne 680 000 eivät siellä käy. Ja toisaalta jos kävisivät, reagoitaisiinko silloin päättäjien taholta nopeammin? 100 € riittää toki hyvin viikon ruokamenoihin (varsinkin jos pitää huolehtia vain itsensä ruokkimisesta), mutta ainahan voi tulla vaikka kipeäksi tai tarvitsisi vaikka talvisaappaat tai takin. Tai pesukone voi hajota. Niinkuin kokeilussa mukana olleet totesivat, on vaikea saada rahat riittämään edes kirpputorivaatteisiin ja tarvikkeisiin.
Omassa elämässäni elän yhteiskuntaluokkien risteytyksessä. Tunnen niitä, jotka käyvät viikoittain leipäjonoissa ja joiden tulot tai eläkkeet ovat naruettavan pienet. Nämä tuttavani ovat koulutukseltaan ja elämänkohtaloiltaan monenkirjavaa joukkoa. Mutta ystäväpiirissäni ja työni kautta tulleissa tutuissa on myös niitä, joille coctailkutsut ja viikonloppulomat Barceloonaan ovat arkipäivää. Ja jokaviikkoiset uudet vaatteet. Ja uudet autot, veneet, illalliset ravintoloissa, teatterit, kirjat, viininmaistajaiset….
Kuilu on suuri. Olen itse joutunut/saanut käydä molemmissa: leipäjonossa ja coctailkutsuilla. Joskin en kummassakaan niin usein, että tuntisin niissä itseni kotoisaksi. Mutta kerran olin molemmissa ekstreemetilaisuuksissa saman vuorokauden sisällä. Ensin leipäjonossa ja sitten työni kautta coctailkutsuilla. Shampanjalasi kädessä mietin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut ystävät leipäjonosta mukaan.
Ei ole väärin käydä Barcelonassa tai nauttia elämästä. Ei se ole heidän vika, joilla on siihen mahdollisuus.Minäkin matksustelisin mielelläni. Mutta on myös kovin monia syitä, miksi voi tipahtaa köyhäksi.
Elämä eri todellisuuksissa on muuttanut minua. En enää viihdy hienoissa juhlissa. Joskus muistaakseni ihan viihdyin. Nykyisin coctailpalat juuttuvat kurkkuun ja viinit maistuvat pahalta. Koen syyllisyyttä siitä, että näidenkin herkkupalojen hinnalla olisi ruokittu satoja perheitä. Tai ainakin kymmeniä.
Uskon, että sillä on jokin tarkoitus, että olen saanut läheltä seurata köyhien ja rikkaiden elämää. Ainakin voin ”molemmilla puolilla” muistuttaa, että kaikki eivät elä ihan näin. Ja samalla sisimpäni vuoroin kuiskaa, vuoroin huutaa, että tästä pitäisi pitää suurempaa meteliä. Että joku voisi joskus vaikka jättää yhden ravintaloillallisen väliin ja lahjoittaa samaisen summan heille, joilla ei ole ruokaa.
Rahasta on vaikea puhua. Siitä on vaikea puhua ilman kateutta. Ja siitä on vaikea puhua ilman toisten valintojen paheksumista. Minullekin on joskus muistutettu, että rahojen tiukkuus on täysin oma syy. Omien valintojemme vika. Olisimme voineet olla rakentamatta talon. Ja se on juuri näin. Siksi olen enimmäkseen hiljaa. Ja häpeän.
Kaarlo Kalliala sanoi dokumentissa, että hänen mielestään on vain yksi yhteiskunnallinen kysymys. Köyhyys. Siitä kumpuavat tai ovat kumpuamatta muut yhteiskunnalliset ongelmat. Kaarlo on viisas mies ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Yhteiskunnallisesti se on juuri näin.
Ajattelen, että lopulta tässä kaikessa on kysymys vain yhdestä kysymyksestä: rakkaudesta. Joko me valitsemme halun auttaa hädässä olevia (vaikka he olisivatkin kurjuutensa jopa itse aiheuttaneet) tai halun olla auttamatta. Onko meillä varaa myötätuntoon?
Niin ja elämä voi toki olla rikasta vaikka rahaa ei paljoa olisikaan. Senkin olen joistakin tutuistani nähnyt. Se se vasta vaatiikin monenlaisia arkielämän taitoja ja kykyä elää hetkessä. Täysin ilman rahaa on kuitenkin mahdotonta Suomessa elää.
– Minna T.