Hyväksyvän katseen alla
Väitetään, että ihminen tarvitsee vähintään yhden ihmisen, jonka silmät ovat loistaneet, kun olette kohdanneet. Muuten ei oikein opi katsomaan itseään mitenkään hyväksyen. Minulla on tällaisia ihmisiä siunaantunut elämääni useita. Onneksi. Toisenlaisistakin katseista on toki kokemuksia. Monenlaisista.
Sain nämä kengät serkultani tänä keväänä.(Mutta en voikaan näyttää kuvia kengistä, koska arvausarvonta on vielä kesken. Sori). Varmaankin siksi sain kengät, koska serkku tiesi, ettei minulla ole varaa ostaa nyt itselleni mitään, mutta piristyisin kuitenkin jostain uudesta. Serkku on yksi elämäni kantahahmoista, sellainen joka on aina katsonut kohti ja näyttänyt iloitsevan siitä, että tavataan.
Serkku on minua 7- vuotta vanhempi ja ollut minulle aina jotenkin läheinen. Jo lapsena. Pienempänä hän oli erityisen ihailun kohde. Kun serkkuni sai silmälasit, minäkin olisin halunnut. Siihen aikaan silmälasit sentään olivat aika suuret. Mutta serkun punaiset sangat olivat niin hienot, että kadehdin niitä.
Serkulle on tunnustettu paljastettu mokia ja kipeitä juttuja ja naurettu ja itketty niiden päälle. Hävettäviä asioita ei kaikille voi kertoa. Ei vain voi. Mutta minunpa serkulle voi. Hän ei hämmenny mistään ja jaksaa uskoa aina parempaan tulevaisuuteen. Serkku oli aikoinaan ensimmäinen aikuinen ihminen, jonka kanssa minulla oli tilaa pohtia Jumalaa ja uskonkysymyksiä.
Näissä kengissä on kuljettu siis monenlaisissa maastoissa. Surin sitä, kun serkku joutui epäterveen uskonnollisuuden kohteeksi ja otti sen jälkeen ymmärrettävästi etäisyyttä kaikkeen järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen. Olin neuvoton. Luulin, että uskovat ihmiset haluavat toisille vain hyvää. Serkku avasi minulle tietä uskon maailmaan ja näytti minulle myöhemmin uskovien ihmisten ja yhteisöjen varjoja. Hän antoi minun kuitenkin kulkea omia polkujani teologian syövereissä ja seurakuntapapin arjessa. Koin, että hän arvosti minun tietäni, vaikka ei halunnut itse kuulua kirkkoon.
Se, että voi hyväksyä toisen erilaisuuden ja olla läheinen on harvinaista. Se vaatii suurta sydäntä ja kykyä ymmärtää toisen ja omaa erillisyyttä. Ehkä sitä voisi kutsua hyvällä tavalla aikuisuudeksi. Sellaisessa hyväksynnässä on Jumalakin jotenkin mukana. Kohtaamisen kautta voi saada aavistuksen siitä, millaista on Täydellinen Rakkaus.
Kun saan kulkea sellaisen serkun kengissä, olen aikas etuoikeutettu kulkija. Sitä paitsi niissä on tosi helppo kävellä. Tykkään niiden pienistä korosta ja siitä, että niitä voi pitää arkena ja juhlissa. Ja siitä, että ne ovat naiselliset. Jotakin sellaista serkkunikin on.
———————————————————————————————–
Tänä keväänä serkku liittyi kirkkoon ja kertoi haluavansa kuulua sellaiseen kirkkoon, jossa Irja on piispana. Ajat kirkossa ovat muuttuneet. Serkku olisi minulle ihan yhtä tärkeä vaikka olisi vannoutunein ateisti tai kiihkomielisin muslimi, eikä kirkkoon kuulumisella ole meidän ystävyyden kannalta väliä, mutta olen silti tästä kirkkoaskeleesta todella iloinen. Hänen itsensä tähden.
Kuva: Kimmo Hurri