Epätäydelliset isät

 

 

 

Parta heiluu, mies itkee. Niitä vuosia ei saa enää takaisin. Tekisin niin monen asian toisin. Pitäisin sylissä, en pakenisi töihin. Tai minnekään. Olisin vain. Jos olisin osannut.

Tämä on jännittävä päivä. Moni isä ja isoisä saa lahjoja ja huomiota. Halauksia ja suukkoja. Kiitoksia ja kakkuja. Tuttu isoisä pohtii facebookissa, ettei ole ansainnut näitä huomionosoituksia, joita lapsilta ja lapsenlapsilta saa. Ettei ollut niin hyvä isä ja silti tämä kaikki.

 Kukaan ei ole täydellinen eikä kenenkään elämä ole aina toiveiden täyttymistä. Ajattelen, että isien (ja äitien) tehtävä on olla myös epätäydellisyyden esikuva. Hienoa tietysti jos voi vielä esimerkillään näyttää, että siitä huolimatta, vaikka elämässä kävi miten kävi, tästä selvittiin. Yritettiin  eteenpäin.

Ja pyydettiin anteeksi, kun oli loukattu. Aloitettiin alusta taas.

Epätäydellisyyden esimerkkinä oleminen ei ole helppoa tässä moninaisten vaatimusten maailmassa.

Isänpäivä on monelle ahdistava ja vaikea. Liian moni odottaa, että lapset ja lapsenlapset soittaisivat tai kävisivät. Tai kortti olisi tullut postilaatikkoon.

Puhumattakaan niistä, jotka olisivat toivoneet voivansa olla isiä, vaareja, isoisoisiä. Mutta elämä meni toisin.

Ja sitten on tietysti niitä, jotka käyvät tapaamassa isiä ja isoisiä hautausmailla. Sytyttävät haudalle kynttilän ainakin mielessään. Muistot kantavat. Tai uhkaavat viedä mustaan kuiluun.

Voimia tarvitaan tänään kaikille, joille päivä on syystä tai toisesta vuoden raskaimpia.

Ja onnea isille ja isoisille. Rakkaille epätäydellisille. Ei kai isänpäivä ole vain onnistuneiden isien ja heidän menestyneiden lastensa päivä? Jokainen isä on päivänsä ansainnut. Isänpäivänä antaa aihetta joka vuosi ottaa yhteyttä.

Voimme yrittää osoittaa toisillemme lämpöä. Edes pientä.

”Pimeydestä ei pääse pois pimeydellä, vaan valolla. Vihalla ei pääse pois vihasta, vaan rakkaudella.” —Martin Luther King

 

• Minna T.