Kesä kuoleman kanssa
Työskentelin sairaalateologiharjoittelijana kesän 2006. Olin 25-vuotias, kuolematon, sillä sellainen 25-vuotias, hädin tuskin itsenäistynyt nuori ihminen on, kuolematon. Elämä on vasta alkanut. Siihen maailmaan ei kuulu oma kuolema. Enkä minä omaa kuolemaani sinä kesänä ajatellutkaan, mutta kuolema kosketti minua koko tuon kesän.
Seisoin sairaalan kappelissa. Keskellä huonetta oli avonainen arkku, jossa makasi noin 40-vuotias nainen. Arkun vieressä seisoimme minä, pappiohjaajani, noin 40-vuotias mies ja kaksi noin 13-vuotiasta lasta. Mies ja lapset itkivät. Nainen arkussa näytti levolliselta, väri oli paennut hänen kasvoiltaan, mutta muuten hän näytti vain nukkuvan.
Ohjaajani toimitti saattohartauden. Mies ja lapset itkivät koko ajan. Minä seisoin hiljaa, yritin välittää katseellani lempeyttä itkeville. Kuuntelin, mitä pappi sanoi hartaudessa. En muista muuta kuin ihmetyksen sanat, miksi syöpä oli vienyt itkeviltä puolison ja äidin. Vedet pyrkivät silmiini, kun tunsin vierelläni itkevien tuskan. Ehkä yksi kyynel vierähti poskelleni, mutta muuten pidin itseni kasassa. Ajattelin, että minun on nyt pysyttävä, että nuo itkevätkin jaksaisivat uskoa, että kasassa tämänkin jälkeen pysytään.
Minua oli pyydetty vierailemaan huoneissa, jotka olivat vierekkäin. Menin ensimmäiseen. Sängyllä makasi noin 65-vuotias nainen. Hän oli hyväntuulinen, kertoi, että sytostaattihoito tehosi hänen syöpäänsä, ja ennuste oli erinomainen. Hän jutteli pitsiverhoista ikkunoissa, itsekin kuulemma virkkasi ja harrasti käsitöitä.
Menin viereiseen huoneeseen. Sängyllä makasi 29-vuotias nainen, ja sängyn vieressä oli hänen samanikäinen puolisonsa ja kaksivuotias lapsensa. Nainen kertoi, että sytostaattihoidot eivät tehonneet hänen syöpäänsä, ja ennuste elinajasta oli lyhyt. Hänellä oli sama syöpä kuin viereisen huoneen naisella, mutta sitä hän ei tiennyt, enkä minä kertonut. Puoliso oli hiljaa, lapsi ei tilannetta ymmärtänyt, leikki omia leikkejään. Kysyin, oliko mitään, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen. Nainen sanoi, että ole kiltti ja rukoile hänen puolestaan. Hätkähdin pyyntöä, koska en koskaan odottanut kenenkään pyytävän minulta sitä. Lupaan rukoilla, sanoin.
Poistuin huoneesta. Mietin, miksi samaan syöpään sama hoito toimii toiselle ja toiselle ei. Ja olisiko parempi, jos asetelma olisi toisinpäin, että pitkähkön elämän elänyt nainen olisi se, joka lähtisi, ja nuori nainen saisi elää ja kasvattaa lapsensa puolisonsa kanssa. Mieleni oli ristiriitainen. Ymmärsin, että minä en ollut päättämässä mistään. Minä olin vain läsnä huoneissa, hyväksymässä kaiken.
En koskaan puhunut sairaalan muiden työntekijöiden kanssa. Kaikilla oli kädet täynnä pitää ihmisiä hengissä, lääkäreillä ja hoitajilla. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan niin paljon aikaa sairaalassa kuin minulla. Minulla oli vain aikaa. Aikaa puhua ja ajatella. Toinen, jolla ei ollut kiire, oli ruumiinavaaja, kuolleet jaksoivat odottaa. Hän kysyi, haluaisinko tulla katsomaan obduktio-osastoa ja ruumishuonetta. Totta kai halusin. Hän sanoi, että tule kolmelta, siihen mennessä hän olisi saanut kursittua avatun ruumiin kasaan ja siivottua pahimman sotkun, etten järkyttyisi. Sanoin, että en minä järkyty helposti.
Astuin obduktiohuoneeseen. Teräksisellä pöydällä makasi alaston ruumis, rintakehä juuri kiinni ommeltuna. Oli pitänyt poistaa kuulemma sydämentahdistin ennen polttohautausta. Seisoin ja tuijotin vaaleaa, harmahtavaa alastonta ruumista, joka makasi liikkumattomana. Ruumiinavaaja suihkutti avauspöydän puhtaaksi verestä. Sitten hän haki teräksiset paarit ja alkoi siirtää ruumista niille. Elottoman ruumiin liikehdintä oli kuin vahamaisen nuken sätkintä. Yhtäkkiä minua huimasi. Istuin alas ja painoin pääni polvien väliin ja hengitin hetken. Tuossa oli ruumis, josta elämä oli paennut, se oli tyhjä kuori, ja kuitenkin siinä oli kaikki ihmiseksi tunnistettavat ulkoiset piirteet. Mutta se ei enää reagoinut eikä liikkunut kuin ihminen.
Menin huoneeseen, jossa makasi noin 60-vuotias ihminen. Kysyin, kaipasiko hän juttuseuraa, ja hän pyysi minua istumaan alas. Kysyin, oliko hänellä käynyt vieraita. Oli käynyt, ystäviä eilen ja tänään, joka päivä kävi joku ellei useampikin. Hän kertoi, että hän eläisi vielä ehkä kuukauden, ehkä muutaman, mitään ei ollut enää tehtävissä. Hän kertoi, että se oli ihan ok. Hymyilin. Juttelimme niitä näitä, kunnes hänelle oli tulossa taas vieras, ja minun oli aika lähteä. Hän toivotti minulle kaikkea hyvää. Kiitin ja sanoin: ”Turvallista matkaa.”
– Kiitos, hän sanoi ja hymyili.
Hemuli