Abortti vai adoptio?

 

Siinä me istuimme. Kolme samanikäistä naista vierekkäin kertomassa tarinaamme. Elämä  ei ollut  mennyt omien suunnitelmien mukaan. Kenelläkään meillä.  Niin ja siksi meitä yhdisti salaisuus. Salaisuuslapsi.

Yksi meistä oli tehnyt abortin, toinen antanut lapsensa adoptoitavaksi ja yksi saanut lapsen adoption kautta. Se kolmas olen minä.  Olimme Kutsuttu välittämään- koulutuksen vieraat ( http://www.pelastakaalapset.fi/ajankohtaista/tapahtumat/?x22892=238407 ).Elävät esimerkit elämästä.

Nämä kaksi muuta sanoivat nyt tekevänsä toisin. Hän joka oli antanut  lapsensa adoptoitavaksi, olisi mieluummin tehnyt abortin ja abortin tehnyt antanut lapsensa adoptoitavaksi. Tai sitten he olisiva pitäneet lapsen. Niin he ajattelivat nyt. Mutta silloin he olivat tehneet  ratkaisunsa sillä tietämyksellä ja voimavaroilla kuin  se 18-vuotiaana ja 18-vuotta sitten oli  ollut mahdollista. Ja tietysti sillä painostuksella, johon he olivat joutuneet.

”Et sinä ole valmis äidiksi”, oli heille sanottu. Äiti, terveydenhoitaja, se ainut ystävä, jolle olivat uskoutuneet.

”Ei ollut muuta mahdollisuutta” , he sanoivat kuin yhdestä suusta. Ja kertoivat lapsen kulkevan joka päivä mielessä mukana. Salaisuutena ja kipuna. Hän olisi nyt 18-vuotias. Saman ikäinen kuin itse silloin.

Ehkä ikävintä olikin juuri se, että he eivät olleet saaneet valita itse. Ehkä  siksi omaa ratkaisua oli niin vaikea hyväksyä. Se ei ollut ollut oma ratkaisu.

Viimeistään tässä vaiheessa ymmärsin, ettei abortteja voida ratkaista niin, että annetaan kaikki vain suoraan adoptoitaviksi. Vaikka vaihtoehtoja punniskeleva nainen olisikin itse sitä mieltä, että kantaa lapsensa kohdussaan syntymään asti, synnyttää ja antaa  adoptoitavaksi,  maailma ympärillä ei tunnu olevan  siihen valmis. Ei vieläkään. Tukea ei ole tarpeeksi monellakaan. Ja mikä pahinta, ympäristö leimaa oman lapsensa poisantajan usein huonommaksi kuin hänet, joka teki abortin. Kun kukaan ei tiedä.

Minun tarinassani on onnellinen loppu. Vuosien lapsettomuushoitojen ja odotuksen jälkeen, saimme pienen pojan. Ihanan suloisen kahdeksanviikkoisen.

Kenellekään ihmiselle en tässä maailmassa ole kiitollisempi kuin poikani masuäidille. Kiitos, että annoit hänelle elämän! Kiitos, että hän sai tulla meille pojaksi!

Oman lapsensa adoptioon antamisen on täytynyt olla iso ja vaikea päätös. Adoption kautta tulleesta lapsestani tunnenkin olevani jotenkin vielä enemmän vastuussa hänen biologisille sukulaisille ja Jumalallekin kuin biolapsesta.  

Jos olisin saanut itse suunnitella elämäni, en olisi laittanut sinne kohtaloksi tahatonta lapsettomuutta ja sen mukana seuraavaa adoptiota. En olisi keksinyt sellaista. Mutta näin on hyvä. Olen erittäin tyytyväinen. En ymmärrä sitä biologiahössötystä, mikä joillakin on pakkomielteenä lapsenhankinnassa.  En vaan saa kiinni siitä ajatuksesta, miksi juuri omat geenit olisi pakko saada monistettua. 

Vanhemmuus  on paljon enemmän kuin yhteinen geeniperimä. Molempia lapsiani katsoessani ymmärrän, ettei elämä ole minun toiveideni varassa. Kaikki me olemme toisillemme lahjaa ja lainassa.  

 

 Minna J. kirjoitti abortista viime viikolla täällä  http://www.lily.fi/juttu/puhutaan-abortista