”Äiti, sä oot pilannut mun elämän”*

*Otsikko on lainaus vuosien takaa silloin 2-vuotiaalta lapseltani. Kaadoin hänen palikkatorninsa. Vahingossa.

4. käsky on yksi suuri paradoksi, sillä ketään ei voi käskeä tai pakottaa kunnioittamaan. Kunnioitus täytyy aina ansaita. Molempien osapuolten. Kunnioittamista voi toki näytellä, mutta jos nyt puhutaan todellisesta kunnioituksesta, sellaisesta, jossa ei pissi toisen muroihin heti, jos toinen kääntää katseensa.

Jokaisen on vuorollaan annettava anteeksi vanhemmilleen. Se olisi parempi 4. käskyn muotoilu kuin tämä kunnioittamishomma. Jossain määrin se tarkoittaakin samaa. Sillä vaikka emme hyväksyisi tai ymmärtäisi vanhempiemme tekemisiä, meidän on parempi vaan antaa anteeksi, ainakin itsemme takia. Ja toivoa, että omat lapsemme myös aikanaan tekevät niin.

Samaa sanoo onnellisuustohtori tämän päivän HS:ssä:

”Työssään Mattila on huomannut, että erityisen vaikeaa on antaa anteeksi omille vanhemmille. Moni muistelee katkerana, että vanhemmat suosivat sisaruksia – ehkä rakastivatkin heitä vähän enemmän. Riita leimahtaa viimeistään perinnönjaossa.

”Moni ajattelee, että isän ja äidin olisi pitänyt olla täydellisiä. Mutta eihän kukaan luvannut sellaista! Se on loputon katkeruuden aihe.”

Tosiaan, kukaan ei tainnut luvata täydellisyyttä. Mutta pakollinen minimi on tietysti olemassa. Sen on määritellyt erinäiset instanssit. Tuota minimiä enemmän toivoisi kaikille.

Toinenkin juttu HS:ssä käsitteli tänään tätä käskyä tavallaan – sitä kun vanhempi pettyy lapsen päätökseen. Kaisa Raittila sanoo itkeneensä poikansa ratkaisua erota kirkosta, mutta hän sanoo myös:  

”Tulen perheestä, jossa opetettiin arvostamaan rehellisiä ratkaisuja. Olen ylpeä siitä, että Sora toimi vakaumuksensa mukaisesti.”

Minna J.