Ajasta

Nykyään olen usein väärässä paikassa. Esimerkiksi silloin kun lähetin sairaan lapsen kouluun ja olin itse töissä. Olisi pitänyt olla kotona. Lapsenkin olisi pitänyt olla kotona.

Vaikka olen yrittänyt rauhoittaa illat niin, että olen perheen kanssa kotona ja saatavilla, työasiat kaappaavat usein ajatukseni. Olen fyysisesti läsnä, mutta henkisesti muissa maailmoissa. Onneksi ei sentään aina näin.

Nopeita ratkaisuja on tehtävä tämäntästä. Kuten tänäaamuna. Kelloa katsoessani tajusin, ettei tyttäreni ehdi enää päiväkodin aamupalalle. Eteisessä lappasin tytölle nopeasti joghurttia suuhun ja annoin banaanin kouraan automatkan ajaksi. Olisi pitänyt herätä aiemmin, kiirehtiä vaatteiden kanssa, olla tehokas ja ripeä ja pysyä suunnitelmissa.

Oma aika ja parisuhdeaika olisivat ne, joista tässä elämäntilanteessa pitäisi ammentaa. Päivä, tai vähintään viikko pitäisi rakentaa siten, että aika lapsille, työlle, ystäville, puolisolle ja itselle jakautuisi järkevästi. Kamalan vaativaa. Oma aika ja parisuhdeaika ovat ne, josta minäkin helpoiten lintsaan.  Tiedän ettei se ole selitettävissä edes lasten edulla. Lasten etu ei ole, jos vanhemmat etääntyvät tai hukkaan itseni äitiyteen ja työminään.  Mutta minkäs teet. Lastenhoitajan järjestäminen on  oma rumbansa. Kun on kuormitettu, olen tyytyväinen kun selviydyn arjesta ja saan perjantaisin lösähtää sohvalle katsomaan perheleffaa poppareiden kera.  Joskus koen myös ns. asiantuntijapuheista lisäsuorituspaineita:  Oma aika ja parisuhdeaikakin pitäisi jotenkin laatutasoisesti suorittaa. Koska joku ulkopuolinen on määritellyt niin.

En halua, että elämä on suoritusta. Niin ja tavallinen kotoilu on sitäpaitsi mukavaa.  Nyt jos koskaan minun on mielestäni hyvä olla paljon kotona.

Viikon sisällä kaksi sukulaistani ovat saaneet syöpädiagnoosin. Molemmat ovat työelämässä ja toinen vasta 37-vuotias.  

Yllättäen tavallinen  arkeni jokapäiväisine hammaspesutappeluineen tuntuu kovin hienolta. Tulen surulliseksi niiden puolesta, jotka on riistetty omasta arjestaan sairaalan sänkyyn. Ehkä lopullisesti. Toivon ja rukoilen, että syöpädiagnoosin saaneet läheiseni saisivat vielä monta kertaa tapella hampaiden pesusta. Heidän arkeensa se ei tosin taida kuulua, mutta saisivat tehdä jotakin tuiki tavallista ja vähän tympeääkin vielä monta monta kertaa.

Hautajaisissa luetaan usein psalmi 90. Kun arvioi elämää sen loppupäästä käsin, psalmin rukous on kovin ajankohtainen. Enhän voi oikeasti tietää, kuinka lopussa elämäni – ja läheisteni elämä –  tänään on:

”Herra opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.”