Alaston pappi ynnä muita roolivaatteita
Löysin kirpparilta alban ja stolan. Alba on se valkoinen vaate, joka on monelle tuttu konfirmaatiosta. Papit käyttävät albaa alttarilla ollessaan. Lapsen kastemekon symboliikka on sama kuin alban. Siinä lapsi puetaan uuteen elämään Kristuksessa. Vaate on pitkä ja peittää lapsen kokonaan, niin myös Jumalan armo on runsas ja ylitsevuotava. Stola on suorakaiteen muotoinen liina. Minun stolani on kaksivärinen. Toisen puolen väri on punainen: se symboloi Pyhää Henkeä. Toinen puoli on vihreä: kasvun, elämän ja toivon värinen. Stola on merkki kirkon virasta, joten sen saa pukea ylle vasta vihkimyksen jälkeen.
Ajoittain sovitan löytämiäni vaatteita. Kokeilen stolan painoa. Tuntuisiko se hyvältä, vapauttavalta? Vai ahdistavalta, rajoittavalta? Toivon, että jos joskus olen pappi, niin minut peittävä vaate antaisi minulle rohkeuden olla paljas. Rehellinen. Kokonainen. Alaston. Alban rinnalla huoneeni seinällä roikkuu maalaustakki. Öljyvärin ja tärpätin lehahdukset tuovat mukanaan toisen, arkea suuremman maailman. Vaikka maalaaminen saattaa olla tekemisen hetkellä tuskaista ja vaikeaa, niin maalaustakkia päälle pukiessa ja jälleen riisuessa olo on sees. Papin ja taiteilijan roolit ovat seinälläni rinnakkain, yhtä aikaa olemassa.
Vaatteet kantavat usein merkityksiä. Merkitykset ovat täysin kulttuurisidonnaisia, ihmisen antamia ja periaatteessa kyseenalaistettavia. Kuitenkin ne ovat niin voimakkaita, että niitä on vaikea ohittaa tai pyyhkiä pois. Vaatteen kantamat merkitykset siirtyvät vaatteen kantajaan. Naisen hääasu on kuin kastemekko, valkoinen. Sen merkitys on kuitenkin toisenlainen. Siinä ei pueta päälle Kristusta, vaan todistetaan morsiamen olevan ”puhdas” avioliittoon astuessa. Myös huntu on perinteisesti ollut merkki neitsyydestä. Mieheen ja miehen asuun ei kohdistu samoja vaatimuksia. Sulhasen ei tarvitse todistaa viattomuuttaan.
Vaikka itse en kykenisi pukemaan ylleni noita patriarkaalisen vallan merkkejä, niin minusta on hauskaa, että muut ihmiset tekevät sen täysin suvereenisti, asiaa sen kummemmin pohtimatta. Kun toisen kerran naimisiin mennessä tai jo vuosia yhdessä asuttua vedetään valkoinen morsiuspuku päälle, niin vanha symboliikka karsiutuu väkisinkin pois. Vaatteen kantamat merkitykset muuttuvat, vaate alkaa puhua naisen siveyden sijaan päivän erityisyydestä, hetken merkityksellisyydestä, juhlasta.
Vaate voi kertoa paitsi hetkestä tai sen hetkisestä roolista myös identiteetistä, johonkin kuulumisesta. Musliminaiset käyttävät huivia, juutalaismiehet kipaa, moottoripyöräjengiläiset liiviä ja niin edelleen. Niin kauan kuin tunnusmerkin päälle pukeminen on vapaaehtoista, ihmisen edes jossain määrin vapaasti valitsemaa ja muita ihmisiä loukkaamatonta, niin kyse on kulttuuridiversiteetista, jolle demokraattisessa yhteiskunnassa tulisi olla tilaa. Mikäli asiaan liittyy alistamista tai pakottamista, se on väärin. Silloin yhteiskunnan tulisi puolustaa yksilön oikeutta omaan kehoonsa yli yhteisön vallan.
Toivon, että meillä olisi viisautta nähdä vaatteen takaa kokonainen ihminen. Vaate kertoo jotain, näyttää yhden puolen. Vaatteen alla oleva ihminen on kuitenkin aina enemmän. Joskus ihmisellä on toive tulla nähdyksi vain vaatteensa kautta, sillä vaate antaa suojaa ja tuo turvan. Minä toivon, että osaisimme katsoa toisiamme niin arvostaen, että jokainen uskaltaisi tulla edes joskus nähdyksi kokonaan.
– Mirka Maaria (jota on kuvailtu muun muassa tytöksi, joka käyttää liian lyhyitä hameita ja tyypiksi, joka pukeutuu tosi omituisesti)
Kuva: Mirka Seppälä
Aiheeseen sopiva/sopimaton loppukevennys: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/thumb/9/91/Fingerporijeesus.jpg/350px-Fingerporijeesus.jpg
