Anteeksi, kusinko muroihinne?

Lähimyymälän kauppias ei tervehdi minua. Ei puhu, ei moikkaa, ei katso silmiin – sopii sinänsä suomalaiseen tuppisuukulttuuriin, mutta että kauppias – kiinnostaako oma bisnes? Hyvän asiakaspalvelun luulisi olevan kannattavaa, allekirjoittanut teologikin tajuaa, vaikka kauppatieteet aika kaukana omasta osaamis- ja intressialueesta onkin.

Tätä morottelemattomuutta on jatkunut nyt noin vuosi. Olen itse tietysti ottanut asiakseni vuoroin boikotoida koko kauppaa, ja vuoroin sinne kuitenkin eksyessäni morjenstaa teatraalisen kovaäänisesti ja kohteliaasti. Mutta ei, dude mulkaisee minua halveksivasti. Kassalla hän ei sano ostosteni hintaa ääneen, ei ole-hyvää, ei kiitosta, ei heippaa. Minä siinä sitten monologia ”olkaa hyvä”, ”en tarvitse kuittia, kiitos”, ”KIITOS HEI!”.

Odotan sitä saturaatiopistettä, jossa kilahdan ja kysyn arvon kauppiaalta, että ”anteeksi, kusinko aamuisiin muroihinne, vai miksi ette puhu minulle tai katso silmiin?”. Tai pahassa kilarointitapauksessa tuotan tähän kontekstiin painokelvotonta tekstiä.

Toisen ignooraaminen on (kauppiaalta bisneksensä kannalta tyhmää) sosiaalista väkivaltaa. Sillä viestitetään, ettei toinen ole edes hyvien käytöstapojen arvoinen. Sillä suljetaan sosiaalisesti ulkopuolelle. Ääri-ilmiönä tätä tapaa uskonnollisissa yhteisöissä, joissa kriittisesti ajattelevia ei tervehditä, katsota silmiin, pahimmissa tapauksissa ajetaan ulos yhteisöstä.

Uskonnollisissa yhteisöissä erilaisista näkemyksistä pitäisi voida keskustella, riidellä, ravistaa ajatuksia, etsiä siltoja eikä polttaaa niitä.

Asiakaspalvelussa toisen epämiellyttävä pärstä pitäisi vaan unohtaa ja hymyillen sanoa ”Hei”, ”Kuusi euroa ja kahdeksankymmentäviisi senttiä, kiitos”, ”Ja takaisin viisitoista senttiä, olkaa hyvä”, ”kiitos ja näkemiin!”. Tämä kaikki silmiin katsoen mielellään. Ei ole vaikeaa, ja miten se menikään, että tyytyväinen asiakas tuo bisnekselle uusia asiakkaita ja tyytymätön karkottaa niitä…

Nannallakin oli aiheesta sanottavaa.

Hemuli