Armo kuuluu muille, ei minulle

Kokosin työhakemusta varten ansioluetteloa. Vaikka karsin monenlaista, ei suorittamani asiat meinanneet mahtua yhdelle paperille. Kaiken koulutuksen ja työn lisäksi olisin halunnut lisätä listaan myös tiskaamani tiskit, lohduttamani ihmiset, kutomani villapaidat ja juhlat, jotka olen onnistuneesti järjestänyt.

Olen suorittaja. En mielelläni puhu tästä ääneen, mutta mittaan aikaansaannoksiani. Tykkään listata asioita ja tehdä lappuja, joista löytyy ranskalaisilla viivoilla päivän tai viikon tehtävät. Kun saan yliviivattua listalta joululahjan oston, uunin pesemisen ja työpuhelun yhteistyökumppanille, tuntuu että asiat ovat hallinnassani, voin tehdä niille jotain. Kun hoidan kaikki eteen tulevat tehtävät mahdollisimman täydellisesti ja hyvässä järjestyksessä, ajattelen olevani enemmän rakastettu ja arvostettu.

Työhaastattelussa huomaan, etten oikeastaan usko heidän arvioivan taitojani vaan minua, persoonaani, sitä kuka olen. Jos kaikki tämä mitä olen tehnyt, ei riitäkään heille, mitä olisin voinut enemmän? Jos olen jo antanut kaikkeni ja silti en kelpaa? Korvissa kuiskii myös vaatimuksen ääni, joka sanoo säälimättä: ehkä kuitenkin olisit voinut enemmän.

Tämä kaikki pätee myös suhteessani Jumalaan. Pyydän häneltä- anna lista, minä teen ja sittenkö ansaitsen myös sinun rakkautesi? Kun teoillani saan hyvää aikaan ja asiat menevät mieleni mukaan voin kuvitella onnistuneeni. Kun suorittamisesta seuraa kehuja, luulen päässeeni myös Jumalan suosioon.

Ongelma on siinä, että tämä kaikki päättyy väistämättä ja yhä uudelleen umpikujaan. Vaikka olen tehnyt kaiken mielestäni oikein ja Jumalankin tahdon mukaan, olen törmännyt toistuvasti seinään. Seurauksena on ollut loukattuja tunteita, epäonnistuneita projekteja ja unelmistani luopumista. Vaikka olen tehnyt parhaani, joku muu on saanut työpaikan. 

Aina kun luulen oppineeni vihdoin, seinää vasten pakotettuna, että teoillani ansitse Jumalan suosiota, unohdan sen taas. Silloin suorittaminen saa uuden muodon, ehkä peitellymmän ja hurskaamman – vain päätyäkseen samaan umpikujaan.

Kysymys ansaitsemattomasta armosta taitaa olla kertakaikkisen mahdoton kaltaiselleni ihmiselle. Kouluarvosanojen, mittaamisen ja ansioluetteloiden maailmassa mietin, onko kristinuskon keskeisin asia  ylipäätään enää mahdollinen käsittää?

Miten uskoa todeksi se, ettei oma erinomaisuuteni ja suorittamiseni auta Jumalan kanssa? Miten uskoa, ettei se lopulta auta edes suhteessani läheisiin ihmisiin? Listoihini en koskaan kirjoita: katso lapsia silmiin. Kuuntele pysäyttämättä mitä työtoverisi oikeasti haluaa kertoa. Halaa, kehu, pysähdy. Silti on aina niin, että jos läheisiltäni tai lapsiltani kysyy, mikä heidän mielestään on parasta minussa, he eivät koskaan mainitse listoillani olevia asioita. Heidän mielestään se, että olen heidän kanssaan, on parasta. Niinä hetkinä minullekin raottuu armon ydin.

Kaiken sanomani jälkeen minun silti ei ole vaikeaa sanoa jollekin toiselle, että hän on Jumalan rakkauden keskipisteessä. Jumala ei vaadi mitään. Ehkä se, joka tyytyväisenä tarkastelee aikaansaannoksiaan, voikin löytää kiitollisen mielen Jumalaa kohtaan. Silloin kun puhutaan toisista, voin täysin vilpittömästi uskoa, ettei Jumalan rakkauteen tarvita mitään. Itseäni kohtaan on vain paljon vaikeampi olla armollinen.

(Teksti kuullaan myös radion iltahartautena 18.12. Yle Radio 1 klo18:50)

Minna J.