Ei enää yhtään kouluväkivaltaa

En kerta kaikkiaan kestä uutista koulupuukotuksesta. En. En halua lukea siitä, en kuulla asiasta mitään, en tietää taustoista, enkä uhreista. Ja silti se on totta. Pakottaudun pysähtymään tämän äärelle.

Turvattomuuden tunne on kamala. Kun alkaa pelätä lastensa puolesta, joutuu lähes paniikkiin. Mitä jos heille tapahtuu jotain tällaista? Mitä jos he haluavat satuttaa toisia kasvettuaan isommiksi? Miten selviävät ne, jotka joutuvat kohtamaan tämän tänään? Pää meinaa pimahtaa.

En myöskään kestänyt toista tämän viikon uutista 18-vuotiaan tytön väkivaltaisesta kuolemasta. Ja monta muutakin uutista on ottanut koville. Miten nämä olisi voinut estää? Milloin olisi voinut muuttaa tapahtumien kulun?

Kirkko saa usein credittiä kriiseistä. Toisaalta sitä voisi arvostella – mitä se nyt ketään hyödyttää, että sitten rukoillaan ja istutaan kirkossa veisaamassa. Eikö Jumala olisi alun perinkin voinut hoitaa asioiden kulun toisin? Eikö olisi tärkeäpääkin tekemistä kriisin keskellä?

Kirkossa ei kriisin kohdatessa onneksi vain istuta kirkossa. Tai jos istutaan, niin sinne on avoimet ovet ja on mahdollista tulla tapaamaan kirkon työntekijää, sytyttää kynttilä, huutaa murheensa kuuluviin. Nämä työntekijät ovat itse osa yhteisöä, mukana murheessa. Seurakunta saattaa syystä tai toisesta näyttää parhaat hetkensä silloin kun hätä on suurin, sillä se tarjoaa paikan kokoontua käsittämättömän äärelle ja ihmisiä, jotka pystyvät kestämään pahimmatkin asiat. Ehkä se voi tarjota myös lohdutusta, johon ihminen ei pysty.

Jumalan suhteen minulla on tämän äärellä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Silti en osaa muuta kuin kääntyä hänen puoleensa ja painaa pääni. Mitä helvettiä me voimme tehdä, ettei enää yhtään tällaista tapausta tule? Auta auttamaan niitä, jotka tänään sitä erityisellä tavalla tarvitsevat.

Oulun tuomiokirkkoon kokoonnuttiin tänä iltana. Voit osallistua rukoukseen taltioinnin kautta.