Ei ikäkriisejä vaan enemmän juhlia

Olin syntymäpäiväjuhlilla viemässä seurakunnan tervehdyksen ja onnittelun. Meidän seurakunnassa on sellainen käytäntö, että papin voi pyytää syntymäpäiväkäynnille. Käytännössä tämä koskee vanhemman väen pyöreiden juhlintaa ja kaikkia merkkipäiviä 90 jälkeen.

Juhlien ainoana kaikille tuntemattomana vieraana sukellan mahdollisimman avoimella mielellä juhlintaan mukaan, istun keskelle iloista piiriä ja alan keskustella. Pian olen uppoutunut kuuntelemaan mielenkiintoisia ulottuvuuksia minulle uusien ihmisten elämästä. Juhlan luonteesta riippuen luen ehkä raamatunkohdan. Jos tilanne on yksityisempi, olen usein kysynyt päivänsankarilta: haluatko että rukoilen puolestasi. Siunaan myös lopuksi Herran siunauksella.

Yleensä seurakuntamme työntekijät käyvät pyydettäessä ikäihmisten syntymäpäivillä. Kirkolla järjestämme esimerkiksi seitsemänkymmentä vuotta täyttäville vuosittain juhlan. Olen pohtinut, olisiko kiva juhlistaa seurakunnassa kolme- ja neljäkymppisiäkin. Nuo ikäkaudet ovat sellaisia, ettei niitä yleensä seurakunnassa juhlisteta.  Olen sitä mieltä, että se olisi hauskaa ja ehkäpä hyväksi. Juhlan konsepti pitäisi miettiä vain miettiä uusiksi, kohderyhmälle sopivaksi.

Vai olemmeko luoneet niin vahvan kulttuurisen ilmiön siitä, että kolme-nelikymppisiä ei vain kuulu seurakunnassa erityisemmin noteerata? Ajattelemmeko, että sitä ei “tarvita”, mutta lapsia ja ikäihmisiä voi kyllä muistaa. Liittyykö siihen ajatus, että kyseisen ikäkauden ihmiset elävät muiden hyväksi, lasten ja vanhusten, mutta eivät kaipaa huomiointia itse? Miksi tämä vaihe seurakunnissa yleensä ohitetaan? Koetaanko nämä virstanpylväät kollektiivisesti jotenkin ikävänsävytteisenä? Lähestymmekin niitä usein ikäkriisikäsitteen kautta ja puhumme kolmen- ja neljänkympin kriiseistä. Seitsemänkympin kriisistä en ole nimittäin kuullut.

Vai? Mitä mieltä sinä olet?

-Katja-Maaria

Kuvan otti ja kakun leipoi Ville Lähteenmäki
Villen blogi: http://www.kakkukamari.blogspot.fi/