En tykkää riidellä
Isä ja veli olivat kylässä. He riitelivät pitkin päivää kuin vanha aviopari. Välillä sanamittelöinti laantui, mutta sitten levy taas lähti pyörimään. Eikä heitä tuntunut haittaavan tippaakaan kiivailu ja toistensa sättiminen.
Minua haittasi. Yhtäkkiä olin alakoululainen jähmettyneenä ja kykenemättömänä sanomaan sanaakaan. Kiltti tyttö. Hän joka nieli tunteensa vatsakivuksi. Kaikkien ääritunteille ei ollut saman katon alla tilaa. Niinpä poistuin paikalta. Silloin lapsena ja nyt. En tykkää kuunnella riitaa.
12-vuotiaana minuun hyökkäsi siunattu murrosikä ja uhma, jonka edessä perhe oli ihmeissään. Mihin katosi kiltti ja hiljainen tyttö? Sitä itsekin ihmettelin ja tunsin voimakkaaksi. Suomalaisella sisulla riuhtaisin itseni irti omanlaiseksi persoonaksi.
Mutta viha ja vihaisuus ihmetyttävät minua edelleen. Jopa siinä määrin, että jostain ihmeen syystä selvittelen ihmisten parisuhderiitoja työkseni. Minä, joka kammoksun riitoja. Toisten riidat vielä kestän, mutta jos olen omakohtaisesti niissä mukana, en osaa oikein suhtautua. En kuulu niihin, jotka aktiivisesti hakutuvat riitaan tunteakseen olevansa vahvasti olemassa. Kunnon matsi, sovinto ja läheisyys kuuluvat yhteen, selittävät monet. Juu, olen kyllä samaa mieltä. Mutta ei se niin helppoa ole. Siis rakentavasti riidellä, niin että sovinto ja läheisyyskin kuuluisivat kuvioon mukaan. Siihen monet tarvitsevat kurssia tai vaikkapa pariterapeuttia.
Jos minä saisin valita, välttelisin riitoja loppuun asti. Valitsen näennäisen rauhan mieluummin kuin elämän perustuksia möyhivän riidan. Juuri siksi, että riidat siirtävät minun sisäisiä mannerlaattoja niin totaalisesti, etten tiedä asetunko enää asumaan minnekään. Riitojen välttely saa aikaan passiivis-aggressiivista toimintaa. Tiedättehän sellaista superärsyttävää menoa, jossa näytän ulospäin rauhalliselta ja mikään ei tunnu miltään meiningiltä? Sisällä olen kuitenkin neuvoton. Olen vain oppinut näyttelemään ettei mikään hetkauta. Sisällä kuohuu. Neuvottomuuttani hylkään omat tunteeni (sen pelottavan vihan) ja poistun paikalta. Tässä tyylissä on kaksi huonoa puolta: Toisia tällainen coolius ärsyttää kahta kauhemmin ja toisaalta aika usein en saa viestiäni ollenkaan läpi. Haluaisin luopua tästä tyylistä.
Muumeissa on hieno tarina näkymättömästä Ninnistä, joka pysyy näkymättömän niin kauan kunnes löytää vihansa ja näyttää sen. Vihan viesti on ei. Näin ei tehdä minulle. Tässä menee raja. Murrosiänkin tehtävä on katkaista napanuora ja auttaa kasvamaan omaksi itseksi. Katkaisu onnistuu harvoin ilman vihaa. Mitä tiiviimpi side vanhempiin, sitä voimakkaampi taisto oman identiteetin puolesta täytyy tehdä.
Koska en jaksaisi uutta murrosikää, kannatan ennemmin omassa elämässänikin perhetyön gurun Thomas Gordonin kehittämää upeaa Molemmat voittavat menetelmää. Siinä ei tarvitse/saa puhua ivallisesti ja se menee näin:
- Kumpikin listaa paperille asiat, jotka riitaan liittyen ovat luovuttamattomia ja tärkeitä. Listat tutkitaan yhdessä.
- Kolmannelle paperille siirretään se asiat jotka ovat yhteisiä ja koskettavat molempia, ovat toivottavaa yhteistyötä tai yhteinen päämäärä.
- Aivoriihen omaisesti mietitään mitä tulisi tapahtua että nämä asiat toteutuisivat molempien kohdalla. Aivoriihessä saa myös hullutella koska rajoja ei mielikuvitukselle ole. Keksikää yhdessä niin monta tapaa päästä yhteiseen päämäärään kuin vain on mahdollista.
- Määritelkää aivoriihen tuotoksista se/ne jotka ovat mahdollisia ratkaisua ongelmaan.
- Mietettikää yhdessä mitä se kummaltakin vaatii ja muokatkaa siitä yhteinen tavoitteenne.
- Laatikaa ”toimintasuunnitelma” miten ja milloin olette ratkaisseet toisianne kunnioittaen ja molempia tyydyttävällä tavalla käsittelyssä ollutta ongelmaa.
- Sitoudu tehtävääsi, ystävyyden eteen kanssattaa tehdä työtä. Niin moni riita syntyy siitä, että en tiedä mitä toinen ajattelee ja tuntee kun en aina tiedä sitä itsestänikään.
Aikaahan tuohon molemmat voittavat – juttuun menee. Mutta riitoihin ja mököttämisiin tuhrautuu usein vielä enemmän. Joskus koko elämä.
- Minna T.