En vaan kykene

Jokaisella ihmisellä on asioita, joihin ei vaan pysty. Jollakin se on hissiin astuminen, jollakin toisella tomaatin syöminen, kolmannella vieraan kielen puhuminen tai pikkuötököiden sietäminen. Joku ei kykene sitoutumaan ja toinen ei pysty lopettamaan tupakointia. Syyt voivat johtaa syvemmälle aikaisempiin kokemuksiin tai sitten ne ovat vain harmittomia tapoja ja tottumuksia. Monia niistä ei tarvitsekaan pystyä tekemään. Valinta ei myöskään usein ole rationaalinen, sillä jos oikein opettelisi, saattaisi pystyäkin. Kyse ei myöskään ole aina fobiasta, vaikka tottumattomuus ja vaikean asian karttaminen saattaa kyllä ajan myötä muotoutua myös peloksi, jota on hetki hetkeltä vaikeampi voittaa. Kuitenkin on paljon myös sellaista kykenemättömyyttä, joka rajoittaa elämää ja alkaa kaventaa sitä.

Kykenemättömyys kuuluu ihmisyyteen. Kykenemättömyys kuuluu myös uskoon. Olen monesti kuullut ja lukenut ihmisen sanovan, että vaikka kuinka yritän, en pysty uskomaan. Uskomisessakaan ei ole kyse rationaalisesta valinnasta. Mikael Jungner on viime viikkoina puhunut uskovaisuuden sijaan toivovaisuudesta. Messussa hän saarnasi uskon sijaan epäuskostaan. On jollain tavalla lohdullista, että epäuskon voi sanoa ja todeta oma inhimillisyys Jumalan armon rinnalla. Raamatussakin puhutaan epäuskosta ja kykenemättömyydestä. Ja siitä miten Jumala kääntää epäuskon taittumaan toivovaisuudeksi ja luottamukseksi. Uskoon sisältyy kristinuskossa vahvasti kykenemättömyys. Usko ei synny omin voimin, sitä ei myöskään ylläpidetä omin voimin vaan usko on luottamusta siihen, että Jumala kantaa ja sytyttää toivon.