ERO!
Keskimäärin suomalaisilla on nykyisin kolme pitkää parisuhdetta. Näin väittää 35 vuotta psykologina toiminut parisuhdeguru Kari Kiianmaa. Nopea empiirinen katsastus ympärille vahvistaa väitteen. Jos kolme pitkää suhdetta on keskimäärä, on hyvin todennäköistä, että jokainen kokee eron jollain lailla. Ainakin kuoleman kautta.
Liittyminen ja eroaminen ovat koko elämän mittaisia haasteita. Toisille se on helppoa, he tulevat ja menevät kuin kalat luontevasti uiden eri ryhmien välissä ja kotiin omaan perheensä luoksekin he tulevat toisista maailmoista suitsaitsukkelaan. Ja kokevat yhteyttä riittävästi näissä eri maailmoissaan.
Monille oleminen toisen ihmisen kanssa kaksin tai ryhmässä persoonallisella henkilökohtaisella tasoilla on kiusallista. Monelle kotiin tulemine tai kumppanin vastaanottaminen on vaikeaa. Tulee helposti riitaa, vaikka toisen näkemistä on odottanutkin. Niin koska liittymiset ovat hauraita ja ihmisten maailmat niin monimuotoisia nykyisin.
Erityisen vaikeaa on saada kontakti toiseen, jos ei ole kertynyt lapsena kokemusta siitä, millaista on viettää jonkun kanssa kaksin aikaa. Useimmiten kahdenkeskistä aikaa ovat antaneet ensimmäisinä äiti, isä, sisko tai veli. Mutta jos vanhemmilla ei ole ollut mistä antaa läsnäoloaan ja sisaruksiakaan ei ole ollut, niin vaikea kahdenkeskisyyttä on yksin oppia. Kasva siinä sitten tulevaisuuden parisuhdeosaajaksi. Niin.
Tästä taustasta käsin ei ole minusta yllätys, että suomalaiset nykyään eroavat niin paljon. (Vaikkakin sekin on mielestäni taito osata erota ja moni suhde olisi pitänyt päättää jo ajat sitten). Mutta monet myös eroavat paljon haavoja jättäen ja niin, että erosta ei tunnu toipuvan. Aika itsessään ei paranna mitään, mutta asioiden purkaminen ja käsittely ajan – ja toisen ihmisen kanssa kylläkin.
Eroamistakin pitäisi päästä harjoittelemaan, muutenhan sitä on ihan kökkö eroaja. Lapsuuden eroharjotuksia ovat ne, kun hyvästellään äiti tai isä päiväkodin ovella, kun ystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle tai vaikka kun leikit on illalla lopetettava. Kaikki ei jatku ikuisesti. Se on elämän laki. Pitäisi oppia suremisen taito, muuten suru jää päälle ja jumittaa.
Minun seurustelusuhteitteni eroista on aikaa. Jotkut erot olivat tosi tökeröitä, ne jutut varsinkin, jotka eivät kunnolla edes alkaneet. Silti muistan jokaisen, jonka kanssa olen yrittänyt seurustella. Jokainen tärkeä kohtaaminen on jollain lailla jättänyt jäljen. Pääsääntöisesti myönteisen. Ihastus on upea tunne ja ihastuksen kohteitaan lämmöllä muistelee. Jotkut jutut vähän myös hävettävät.
Nuorena en itse ymmärtänyt, että olisi pitänyt päästä jonkun ulkopuolisen kanssa puhumaan seurustelusuhteen päätyttyä. Se olisi tehnyt hyvää ja nopeuttanut elämässä eteenpäin menoa. Olisi ylipäänsä tehnyt hyvää jo nuorena pohtia jonkun vanhemman kanssa kaksin, kuka minä oikeastaan olen ja haluaisin olla. Varsinkin eron jälkeen identiteetin rakennus menee aina uusiksi.
Oma työni on nykyisin paljon opiskelijoiden tukemista seurustelusuhteiden päätyttyä. On arvokasta kun ihminen uskaltaa avata omaa sisintään ja jakaa vaikeita tuntojaan. Koen nämä sisimmän avaamiset aina lahjana. Ihmisten oikeisiin asioihin ei kyllästy. Ja vaikka toisen tukemiseen ei ole olemassa jotakin yhtä kaavaa, on paljon asioita, jotka ovat ihmisille yhteisiä. Kriisin keskellä voi myös hämärtyä sellaisetkin asiat, että on hyvä muistaa syödä ja vaikka nyt tuntuu kipeältä, kipu lievittyy. Jonain päivänä voi nauraa taas – ja ihastua uudestaan.
Usein vertaistuki auttaa enemmän kuin pappi-terapeutti. Yksi kanava löytää apua ovat netin vertaisryhmät. Meillä Helsingin seurakuntayhtymässä on avattu tällä viikolla erosivu. Täällä voi käydä kirjoittamassa oman erotarinansa nimettömänä ja kertoa, mikä auttoi erosta eteenpäin. Erokertomuksia kommentoimme me Helsingin seurakuntayhtymässä työskentelevät psykoterapeutit.
Pistä oma elämänviisautesi kiertoon. Elämässä on lupa voida hyvin ja uskoa tulevaisuuteen. Kriisinkin keskellä.
Kuva sivulta www.uskotoivorakkaus.fi