Eroaminen on kuin menettäisi raajansa

 

Kävin tällä viikolla katsomassa Studio Pasilassa Kohtauksia eräästä avioliitosta  Pasi Lampelan ohjaamassa klassikkodraamassa Merja Larivaara ja Eero Aho näyttelevät avioparia, jota eroavat kymmenen avioliittovuoden jälkeen.

Eron tuskaa ja molempien muutosta kuvataan tavalla, joka tuntuu katsomossa asti ja tuntuu kovin uskottavalta.  Esityksen aikana muistan Minna J:n tammikuisen blogin, jossa hän kirjoittaa : ”Eroaminen tuntuu siltä kuin menettäisi jonkun raajansa. Kädet ja jalat ovat useimmille itsestäänselvyyksiä, eikä niistä missään nimessä halua luopua. Siksi ihminen tekee useimmiten kaikkensa pitääkseen niistä kiinni.”

Näytelmän Marinne ja Johan eivät voi elää enää yhdessä. Se on vain ihan mahdotonta,  yhteys on rikki.  Silti he eivät osaa/pysty/ voi erota toisistaan lopullisesti.  Eron jälkeen jätetty Marianne  voimistuu ja Johan  joutuu tunnustamaan rajallisuutensa, nöyrtymään.  Rakkaus ei kuolekaan, mutta  muuttaa muotoaan.

Terapiaopintojeni opettaja Vaativan erityistason perheterapeutti ja kirjailija Jan-Christer Wahlbeck väitti, ettei syvästä liittymisestä ja rakkaussuhteesta voi koskaan lopullisesti erota. Että sielu ei voi. Puheet eroprosessin loppuun käsittelystä olivat hänestä naiveja ja tyhjää puhetta. Elämä voi olla hyvää eron jälkeen, parempaakin kuin suhteessa, mutta jonkinlainen haamukipu ja ”raajarikkoisuus” jää mukaan roikkumaan.

Jotakin vastaavaa väittää mielestäni Pasi Lampela ohjauksessaan. Tai ehkä se oli Ingmar Bergman itse. Hänellähän niitä riistäviä rakkauksia kait oli useampia.  Lampelan mukaan rakkaus voi löytyä samojen ihmisten kesken uudelleen. Näytelmässä se ei olisi ollut mahdollista ilman Mariannen ja Johanin eroa.

Edellä mainittujen ajattelijoiden (Minna J, Pasi Lampela, Ingmar Bergman ja Jan-Christer Wahlbeck) ajatuksiin on helppo liittyä. Ihminen etsii yhteyttä toiseen ihmiseen läpi elämän.  Ja saavutetun rakkauden ja yhteyden voi helposti  – tai salakavalasti-  kadottaa. Onneksi se on mahdollista myös löytää uudelleen tai uuden ihmisen kanssa.

Tämä biisi sopii mun mielestä tähän:

 Teksti: Minna T.

Kuva: Helsingin kaupunginteatterin sivuilta