Hei minä, hauska tutustua! Vai onko?

Tutustuin minulle uuteen ihmiseen pari kuukautta sitten. Tuli eronhetken aika ja muistelimme ensikohtaamistamme. Yllätyin, kun hän kertoi vahvan ensivaikutelmansa minusta olleen surullinen ja hiljainen. Yllätyin, koska en olisi itse niitä vallitsevimmiksi piirteiksini valinnut.

 

Minäkö hiljainen?

Löydän itseni pohtimasta – mitä jos tapaisin itseni?

Millainen olisi ensivaikutelma? Millaisiin asioihin esimerkiksi ulkonäössäni kiinnittäisin huomiota? Vaaleisiin hiuksiin, punaisiin laseihin ja pömppöön, niinkuin itse näen peiliin katsoessani? Innostuisinko tavastani kertoa juttuja ja tarinoita? Ainakin itse innostun kun kerron. Kiinnostuisinko historiastani ja ajankohtaisista kysymyksistäni? Tuntuisivatko ne olennaisilta vai tyhjän jauhamiselta? Millaisista asioista tuomitsisin itseni, mistä iloitsisin? Viihtyisinkö seurassani? Miltä vaikuttaisi toimintani, kun pois jäisi ajatukset ja niiden selittävä vaikutus?

 

Miltä nayttaa?

Ja jälleen kerran – miljoonien muiden lailla – kysyn: Kuka minä olen, ihan oikeasti?

Minun oma käsitykseni minusta? Lähimpien ihmisteni käsitys? Kaikkien minut tuntevien ihmisten käsitys? Oma käsitys siihen päälle?

Tunteeko kukaan minua oikeasti?

 

Tätä puolta itsestäni harvoin näen, onko se silti yhtä totta?

Kysymysten tulva korostaa vastausten hiljaisuutta. Mielessani kaikuu osia yhdesta maailman kauneimmista ja vanhimmista runoista:

 

”…sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut…

Sinä suojaat minua edestä ja takaa,

sinä lasket kätesi minun päälleni.

Sinä tiedät kaiken.

Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä….

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla,

mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa….

Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani. ”

(Jakeita psalmista 139)