Hengellinen elämäkerta pähkinänkuoressa

Blogikavereiden hengellisiä elämäkertoja on ollut tällä viikolla hienoa lukea. Nyt vuoro osui minulle:

Asumme punaisessa tiilitalossa, jonka vieressä on autotalli ja sen vieressä toinen omakotitalo, joka on oikeasti kirkko. Paikka on Melbourne, Australia. Kirkossa kokoontuu Australiassa asuvia suomalaisia luterilaisia kristittyjä. Minä olen nelivuotias, ja tuossa kirkossa isäni on töissä ja käyn siellä joka sunnuntai. Kun tulee mollivoittoinen virsi, juoksen itkien kirkkosalista ulos. Yleensä kioskiin, josta saa Sisu-pastilleja. Miksi pitää laulaa surullisia lauluja?

Kotona mietin, että on hienoa kun Jeesus, lasten ystävä on niin lähellä. Makaan sohvalla ja nostan käden kohti kattoa. Pohdin, että tarttuukohan Jeesus siihen aina kun nostan käteni. Täytyykin muistaa aina välillä nostaa käsi, ajattelen.

Ehkä kymmenvuotiaana olen Suomessa ja laskeutumassa kotona betoniportaita alas kellariin kun yhtäkkiä pysähdyn vähän huolissani. Rukoilen: “Jumala, kun minä kasvan ja minusta tulee nuori ja joskus varmaan niin tyhmä etten enää usko sinuun niin pidäthän minusta silti huolen?” Sitten jatkan matkaani alas. Enempää en voi asian hyväksi tehdä.

Olisi elämä helpompaa kun ei uskoisi, siitä on enemmän harmia kuin iloa. Jumala on hiljaa mutta kristityn leima tuntuu loistavan minusta kauas ja erottaa minut ikätovereistani nuorena. Mitä minun pitäisi valita? Jos olet olemassa Jumala, niin näytä se minulle jotenkin.
Lepään puuta vasten enkä osaa selittää miten, mutta minut ympäröi rauha. Sinä päivänä sitä ei läpäise se mikä ennen sattui. Olen turvassa, kaikki on hyvin ja ennen kaikkea, en ole yksin.

Löydän hengelliset kirjat ja kristillisen mystiikan helmet. Mitä ne ihmiset ovat löytäneet?  Olen koko ajan löytämäisilläni jotakin ja yritän enemmän. Lopulta huomaan, että vaatimalla itseltäni en pääse eteenpäin. Minulla ei ole viisautta tuomita itseäni sen enempää kuin muitakaan.
 Usko on jotain muuta. Olen tuntemattoman edessä, kirjoitan auki rauhattomia hengenvetojani. Olen pitkällä matkalla, jolle ei oikein löydy sanoja.

Kuluu vuosia ja menen yliopistoon. Pappisvihkimystä jännitin etukäteen ja olin varma että hetki on tunnepitoinen kaiken jälkeen. Loppujen lopuksi olo on rauhallinen. Tavallinen. Ja on edelleen.

-Katja-Maaria