Hiljaisuudessa
Vietin viikonlopun hiljaisuuden retriitissä. Retriitti tarkoittaa sivuun vetäytymistä. Tutusta ympäristöstä ja totutusta päiväjärjestyksestä poistuminen auttaa oman sisäisen äänen ja Jumalan äänen kuulemista. Tämän retriitin nimi oli Vie minut vihreille niityille ja puhtaille hangille. Pitkin viikonloppua käytiin eri tavoin läpi Herra on minun paimeneni- psalmia.
Retriitin päiväohjelma on sopivan väljä. On tilaa levolle. Rukoukselle. Lukemiselle. Ulkoilulle. Ohjatuille rukoushetkille.
Meitä oli yhdeksän naista – ja ohjaajat- kukin omalla matkallamme.
Tätä tietä ovat muutkin jo kulkeneet. Minäkin uskallan. Tie on viitoitettu.
Täällä ovat muutkin eläinlajit kulkeneet.
Takin taskussa törmään pinneihin. Ne muistuttavat minua kotona olevasta keijukaisprinesssasta. Saan myös tekstiviestin. Vaikka kotimaailma pitäisi sulkea pois kokonaan, en noudata täysin ohjeita. Minun saatava tietää, jos jotain hälyttävää tapahtuu. Kotimaailma ja tämä maailma vuorottelevat mielessä. Tekstari kertoo minun olleen televisiossa. Voi, ei. Luulin, että vasta ensi viikolla. Ystävä kertoo ohjelman menneen hyvin ja olen esiintynyt edukseni. Siunattu ystävä. Silti huoli hiipii mieleen. Entä jos tästä seuraa jotain isompaa haloota. Vaikka mielensäpahoittajien hyökkäykset puhelimitse ja sähköpostein. Niitä kun riittää. Mitä jos en jaksakaan minkäänlaista julkisuusrumbaa ja vääntöä jonkin toisinajattelijan kanssa. Edes yhden. Suljen puhelimen. Saan karkoitettua mielensäpahoittajat mielestäni. Ja huolen tulevaisuudesta.
Täällä saan vain olla. Kukaan ei vaadi minulta mitään. Minulla ei tarvitse olla yhden yhtä mielipidettä. Kukaan ei odota palvelusta. Minua kutsutaan vain samaan pöytään ”Rublevin ikonin kolmen enkelin kanssa”. Mukaan matkalle hiljaisuuteen. Ja syömään valmiiseen pöytään. Luksusta.
Laulamme. Retriitin ohjaaja muistuttaa siitä, kuinka kautta aikojen kristityt ovat virkistyneet yhdessä olemisesta, hengellisten laulujen laulamisesta, rukoilemisesta, Raamatun luvusta, ehtoollisesta. Virkistyn. Tämä voi näyttää ulospäin todella tylsältä ja siltä, että tässä ei tapahdu mitään. Kun puhuakaan ei saa.
”Mitä paremmin ihmisen perustarve rakkauteen on turhautunut, siä enemmän hän heittäytyy kaikkien mahdollisten korvikkeiden varaan. Siksi nykyihminen on usein niin rauhaton, ettei hän kestä sännöllistä, yksitoikkoista elämää. Kokoajan täytyisi tapahtua jotain”. – Wilfrid Stinissen
Hiljaisuuden matka on tapahtumarikas. Mietiskelen tämänkertaisen ohjaajani Stinissenin ajatusta rakkauden perustarpeen turhautumisesta. Samalla tunnen keijukaisprinsessani pinnit käsissäni.
Hiljaisuuden matka on aina myös jollain lailla yllättävä.
Sunnuntaina hyvästelen keltaisen talon ja sen mustaherukkateen tuoksun. Sekä hiljaisesti tutuksi tulleet naiset. Omalla matkallani löysin unelman. En lähtenyt hakemaan mitään sellaista. Mutta se vain syntyi. Retriitin ohjaaja sanoi jotakin sellaista, että olenko uskaltanut unelmoida tarpeeksi isosti. Mielestäni olen. Ja sitten tuli vielä tämä. Uusi unelma.
Jumalalta saa pyytää. Unelmani kanssa lähden kotiin pyytämään sille johdatusta. On ollut lupa levätä. Virkistyä. Unelmoida. Hassua, että noinkin itsestäänselvät asiat pitää uudelleen oivaltaa.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa. PS 23.
Teksti: Minna T.
Kuvat: Minna T.