Ihmistä piiloon

Olli Valtonen kertoi radiossa kuinka oli ollut menossa kylään. Rappukäyvässä oli vastaan tullut ihminen, jolle Olli oli sanonut hei. Tähän toinen oli vastannut: mä en asu tässä talossa. Minulle omasta rappukäytävästämme ovat tuttuja ihmiset, jotka vetävät äkkiä hissin veräjän kiinni ja painavat nappia, jotta ei tarvitsisi matkustaa samalla hissillä toisen kanssa.  Ja ihmiset, jotka eivät vastaa yhtään mitään, kun heille sanoo terve.

Lähikaupassa myyjillä on myös kovasti vaikeuksia tervehtiä ystävällisesti. Tervehtiä voi vasta sitten, kun minun ostokset lipuvat linjastolla myyjän silmien alle. Ei yhtään aiemmin. Miksi on niin vaikea tervehtiä? Miksi pitää madella seiniä pitkin ja katsoa omiin kenkiin? On minullakin päiviä jolloin en tahtoisi puhua kellekään, mutta en silloinkaan jätä tervehtimättä naapuria. Eihän tervehtiminen tarkoita sitä, että pitää kutsua kylään ja alkaa ystäväksi.

Olli Valtosen mielestä rappukäytävässä häntä vastaan tulleen vastaus kertoo jotakin ajastamme. Siitä miten suhtaudumme ventovieraan kohteluun. Sinun täytyy olla minulle jotakin, merkitä jotakin, jotta minä puhuisin sinulle, auttaisin, antaisin aikaani. Vanhukset tilaavat ystäviä vapaaehtoisen ystäväpalvelun kautta, kun oma väki ei jouda katsomaan. Miksi me käyttäydymme niin huonosti?

Olin joitakin viikkoja sitten lenkillä aamulla varhain. Aamu oli hieno ja joutsenia oli tullut meren poukamaan. Joitakin koiran ulkoiluttajia oli liikenteessä, mutta muutoin oli vielä hiljaista. Eräs mies katseli aamun nousua ja kevään tuloa meren lahdella ja tullessani hänen kohdallensa mies kääntyi minuun päin. Innostus uudesta keväästä oli selvästi tarttunut miehen puseroon ja hän halusi jakaa sen jonkun kanssa. Hän sanoi minulle miltei naurahtaen huomenta. Huomenta. Koko loppulenkin minulla oli hyvä mieli tuosta tervehdyksestä.

Nanna H.