Joka ilta kun lamppu sammuu

afraid.jpg

Pelkäsin pienenä pimeää. Monen muun lapsen tavoin ajattelin, että sängyn alla lymyilee mörkö. Illalla hyppäsin sänkyyn vähän kauempaa, että mörkö ei ehtisi ottaa minua nilkoista kiinni. Tuolin päälle riisuttu vaatemytty näytti pimeässä kummitukselta. Muistan myös, kun äiti kielsi minua katsomasta Tappajahai-elokuvaa. Katsoin sen salaa ja pelkäsin hain asuvan kaapissani.

Olen minä aikuisenakin, ollessani vanhempieni asunnossa yksin, sytytellyt turhaan valoja pimeisiin huoneisiin. Ja kesäöinä mökillä olen hyvin vastahakoinen lähtemään ulkovessaan yksin. Mikä siellä pimeässä muka vaanisi sitten?

Pimeän pelko liittyy joskus yliluonnollisen pelkoon, jonka emme oikeasti usko olevan olemassa. Pimeän pelkoon liittyy kuulemma myös kuoleman pelkoa ja hyljätyksi tulemisen pelkoa. Toki pimeän pelko voi liittyä myös koettuun traumaan.

Lukemassani artikkelissa mietittiin onko pimeää pelätty jo silloin, kun tulta ei vielä oltu keksitty. Suhde valoon ja pimeään on ollut toisenlainen kuin nykyään. Ehkä jo silloin pelättiin, koska tiedettiin, että öiseen aikaan saalistavat toisenlaiset petoeläimet kuin päivällä. Mutta pelkäsivätkö lapset mörköjä jo silloin?

Ihminen on vahvasti näköaistinsa varassa. Pelkäämme sitä, mitä emme näe. Pelkäävätkö sokeat kenties äärimmäistä hiljaisuutta, koska kuulo on heille vahva aisti? Kun ihmisille on pimeää, kissa ja pöllö näkevät vielä mainiosti. Pimeä on suhteellista. Pimeässäkin on valoa, jonka toinen näkee paremmin kuin toinen.

Valon ja pimeän vertauskuvat toistuvat eri uskonnoissa. Valo kuvastaa sitä mikä on hyvää ja totta. Sisäinen valo on lamppu sisimmässämme, joka valaa luottamusta meihin myös silloin kun on pimeää.

Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo. Joh. 8:12

Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps. 119:105

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään