Joka vitsaa säästää…

Osallistuin kerran seminaariin Romaniassa, jossa aiheena oli kaikenlainen väkivalta. Koolla oli 40 nuorta ympäri eurooppaa – kaikki fiksuja ja innokkaita kristittyjä. Muistan aina kun ajauduimme ratkaisemattomaan riitaan, siis me, joiden nyt ainakin piti olla samassa linjassa näissä asioissa. Aiheena oli se, saako lasta lyödä. 

Etenkin Itä-Euroopasta tulleet seminaarilaiset eivät antaneet piiruakaan periksi siinä, että lapsen lyömisessä voisi olla jotain pahaa. Oikeastaan pahaa oli heidän mielestään siinä, jos lasta EI lyö. Lapsihan oppii silloin että hän voi tehdä mitä vaan. Samaan aiheeseen olen törmännyt myöhemminkin. Ainakin Yhdysvalloissa useissa tuntemissani perheissä fyysinen kuritus on ”ihan ok”. Ranskassa olen monesti nähnyt lapsia läpsittävän. Tapa taitaa olla aika tavallinen myös esim. Venäjällä ja Etelä-Euroopassa.

Itse olen ehdottomasti fyysistä kuritusta vastaan. Tiedän silti, että se kurituksesta vapaa yhteiskunta johon lapsiani kasvatan on kovin uusi: omat vanhempani ovat saaneet ihan kunnolla turpaan tarpeeksi tuhmaa tehtyään. Minun lapsuudessani kaverit saivat tasaisin väliajoin piiskaa ja minullekin annettiin tukkäpöllyä ja luunappeja. Ei niistä ole traumoja jäänyt, mutta aika kaukaiselta tuo tuntuu. Onneksi. 

Luettuani Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulun aloin taas ihmetellä erilaisia kasvatusperiaatteita. Kirjassa kiinalaistaustainen äiti pohtii tiukkapipioista kasvtustaan ja vertaa sitä länsimaiseen. Huutamalla, vaatimalla liikaa ja rajoittamalla kaikkea sosiaalista elämää tämä äiti kasvatti tyttäristään huippumenestyjiä. Kirja on loistava, mutta taidan päätyä siihen, ettei minun lapsistani tarvitsekaan tulla maailmanhuippuja.  

Tuossa otsikossa viitataan siihen raamatunkohtaan, jossa sanotaan: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” Vitsat ovat toivottavasti muuallakin maailmassa pian mennyttä elämää, mutta rajoja pitää olla. Ja rakkautta.