Joku uskoi minuun

Jumala loi ihmisen kuvakseen.
Ja jokainen ihminen on minulle peili, joka heijastaa minulle kuvaa Jumalasta.
 

Sarjamme blogistiemme henkilökohtaisista hengellisistä elämänkerroista jatkuu.

Meillä ei kotona koskaan puhuttu uskonnoista, Jumalasta tai jumalista. Setäni on pappi, mutta tuskin tunnen häntä, koska se puoli sukuani on aina asunut Pohjois-Suomessa ja minä etelässä. Lapin mummilta tuli lapsuudessa joka joulu kortti, jossa värisevällä käsialalla toivotettiin Jumalan siunausta. Minua se puistatti. Koko uskonto jumalineen näyttäytyi pelottavana ja vieraana minulle, en ymmärtänyt ihmisiä, jotka uskoivat Jumalaan.

Kolmannella luokalla kouluumme tuli Hanna, jonka isä oli jonkinlainen vapaan seurakunnan saarnaaja. Hanna oli minusta lapsellinen, koska tykkäsi edelleen kolmannella luokalla vaaleanpunaisesta, mikä minusta kuului ekaluokkalaisille. Kiusasin Hannaa siitä. Kiusaaminen loppui lyhyeen, kun Hanna kerran välitunnilla minun taas ilkeillessäni kysyi suoraan: ”Miksi sä olet mulle niin ilkeä?” Se pysäytti minut täysin. Mikä rohkeus nostaa asia esiin tuosta vaan, kaikkien kuullen. Sen jälkeen Hannasta tuli yksi parhaista kavereistani. Hannan isä oli pelottava, hän suuttui helposti ja vaikutti ankaralta. Äiti oli sen sijaan mukava. Joskus Hannan luona oli vieraita, jotka puhuivat Jumalasta, jälkeenpäin ajatellen melko karismaattiseen sävyyn. Minua puistatti taas, mutta Hanna oli huippu, joten en antanut sen häiritä.

Hannakin uskoi Jumalaan. Hiillostin häntä sitä useasti, että uskoiko hän esimerkiksi Raamatun luomiskertomukseen ihan kirjaimellisesti. Hanna sanoi uskovansa. Tivasin häneltä, että miten hän selittää dinosaurukset, joista ei Raamatussa mainita, joiden luita on kuitenkin löytynyt. Hanna ei osannut vastata ja koin tyytyväisenä älyllistä ylemmyyttä.

15-vuotiaana minä menin rippikouluun, vaikka tiesin, että 18-vuotiaana eroan kirkosta. Kovalla kapinamielellä lähdin rippileirille, jossa minun aivojani ei pestäisi. Kapinaan asennoituneen pettymys oli suuri, kun kukaan ei yrittänytkään aivopesua suorittaa, vaan seurakunnan työntekijät olivat mukavia ja vastasivat asiallisesti kaikkiin kysymyksiini. Minua ei heitetty ulos leiriltä, vaikka käyttäydyin ajoittain huonosti. Minuun suhtauduttiin vakavasti. Olin aina ollut kova kyseenalaistamaan asioita, totuttuja käytöntöjä ja traditioita. Ala-asteelta asti opettaja oli kutsunut minua sen takia näsäviisaaksi ja torunut siitä, että keskeytin opetuksen kysymyksilläni. En ymmärtänyt, mistä minua syytettiin, minä olin vain utelias ja halusin tietää ja ymmärtää. Ala-asteella en edes tiennyt, mitä näsäviisas tarkoittaa. Rippileirillä minun kyseenalaistamiseeni ja uteliaisuuteeni suhtauduttiin tervetulleena. Rippipappini oli sanonut vanhemmilleni, että näillä on todella ajatteleva ja älykäs lapsi. Että minua ei toruttukaan jatkuvasta inttämisestäni ja kyseenalaistamisestani vaan sanottiin älykkääksi.

Jatkoin isoskoulutukseen. Nuoriso-ohjaajat ja papit olivat aikuisia, joiden kanssa ensimmäisen kerran koin tulevani ymmärretyksi. Minua kuunneltiin ja minusta välitettiin. Minulle asetettiin rajoja, mutta kehotettiin myös venyttämään niitä. Eikä kukaan heistä ollut mikään uskovainen minun mielestäni. Hiljalleen aloin tajuta, että uskovainen oli oma mielikuvani, jota ei ollut ehkä olemassa ollenkaan.

En minä koskaan uskonut Jumalaan enkä tullut uskoon. Pitkän ajan myötä, hitaasti, minuun hiipi kokemus, että Jumalaan uskovat ihmiset ovat uskoneet minuun. He ovat aiheuttaneet minussa puistatusta, kunnioitusta, luottamusta, pelkoa, ihailua, saaneet minut katsomaan peiliin, jossa olen nähnyt kiusaajan, ylimielisen ja ennakkoluuloisen ja toisaalta saaneet minut tuntemaan itseni kunnioitetuksi, fiksuksi ja arvokkaaksi juuri niine ominaisuuksineni, joiden kanssa on ollut vaikeuksia yleensä sopeutua. Ne ihmiset ovat kasvattaneet minua, pakottaneet minut omaehtoisesti kyseenalaistamaan omat ajattelu- ja toimintamallini. Se kokemus on minulle jumalallista, ja ajattelen sen kumpuavan Jumalasta.

Edelleen minulle on vaikea uskoa Jumalaan, mutta haluan uskoa. Minun on myös vaikea sanoa, että minä uskon tai haluan uskoa Jumalaan, koska se saattaa herättää samanlaista puistatusta ja mielikuvia muissa niin kuin se aiheutti minussa ennen. Enkä minä ole kyseenalaistamista lopettanut. Kyseenalaistaminen, epäily, on uskoni ja epäuskoni ehto.

Hemuli