Jotain pyhää
Monta kertaa olen pappina tuntenut olevani häissä vähän tiellä ja vähän väärässä paikassa. Täydellisyyttä tavoitteleviin häihin pitäisi istua myös täydellinen pappi uunituoreen kampauksen kanssa. Sellaiseen peliin en ole lähtenyt mukaan. Koen pappina edustavani jotakin vastakkaista sille, miltä häiden pitäisi ulkoisesti näyttää. Mieluummin haluaisin keskittyä parin sisäiseen elämään, sitoutumiseen ja tunteisiin.
Toivoisin, että Suomessa olisi sellainen laki, ettei naimisiin pääsisi ilman avioliittokoulua tai muutaman tunnin keskustelua. Katolisilla on tällainen hyvä tapa. Heillä se tarkoittaa sitä, ettei aviopuolisoiksi vihitä, ellei keskustelua ole käyty papin tai jonkun seurakunnan muun työntekijän kanssa. Keskustelut keskittyvät parisuhdeasioihin, eivät uskonnollisiin kysymyksiin. Mielestäni näissä keskusteluissa tai kurssilla Suomessa voitaisiin käydä läpi kummankin menneisyyttä ja vanhemmilta saatuja eväitä ristiriitojen käsittelyyn ja tunteiden ilmaisuun. Hyvin voitaisiin puhua myös työstä ja rahasta ja lapsista (jo olemassa olevista tai mahdollisista tulevista) ja tietysti anopeista ja appiukoista. Nuo asiat kun tuntuvat aiheuttavan monille paitsi iloa, myös kovasti kovasti harmia. Asioita voitaisiin ennakoida etukäteen ja opetella puhumaan vaikeistakin asioista yhdessä. Moni pari toki puhumisen taidon nykyään taitaakin, mutta oman suhteensa mahdollisia karikkoja on monen silti vaikea huomata. Tarvitaan ulkopuolinen ihminen havainnoimaan ja ohjaamaan. Parisuhdetyön asiantuntija, yhdessä parin itsensä kanssa, pystyisi muutaman tunnin keskustelulla ehkäisemään monta avioeroa. Olen varma tästä. Siksi ihmettelen, ettei asialle ole tehty mitään. No sellainen laki olisi toki utopiaa. Ehkä.
Joskus sekin on vähän masentavaa, kun on mennyt kysymään parilta, mitä heille merkitsee mennä kirkossa naimisiin ja vastaukseksi on saanut kuulla ”ei mitään” tai ”häät on hienommat kirkossa”. Moni kertoo nykyään rehellisesti, ettei usko Jumalaan tai ettei ole kovin uskonnollinen. Arvostan rehellisyyttä ja aitoutta, mutta aina en ole osannut oikein mitään viisasta sanoa näihin jatkeeksi. He haluavat kirkon puitteet, mutteivät sen sanomaa. Sellainen olo on joskus tullut.
Tässä työssä on etuoikeutettua kuitenkin se, ettei kaikki ole omassa varassa. Minulle on jäänyt vuosien takaa mieleen vihkipari, jossa mies etukäteiskeskustelussa kertoi olevansa agnostikko ja käyvänsä harvoin kirkossa. Naimisiin hän tahtoi kyllä mennä juuri tämän vierellä istuvan naisen kanssa. Siitä hän oli varma, vaikka ei Jumalasta ollutkaan. Vihkimisen jälkeen tuore aviomies totesi minulle:” Täällä oli kyllä jotain pyhää.” Jotakin selittämätöntä merkittävää oli tapahtunut hänelle pyhän toimituksen aikana. Aina kun olen tätä pariskuntaa tavannut mm. heidän lastensa ristiäisissä, mies on palannut vihkitilaisuuteen. Aina hän jaksaa muistuttaa itselleen ja minulle. ”jotain pyhää siellä kyllä oli”.
Eikös olekin aikas hieno juttu, että vaikka pari itsekään ei tuntisi itseään kovin kotoisaksi kirkossa ja pappi vierastaisi paria ja pari pappia, niin siltkin jotain pyhää Jumalasta voi aistia?
